fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Ajan pohtimista

Pääkirjaston marraskuisessa Ajantaju-näyttelyssä yhdistyivät valokuvat ja taide. Tekijät kuuluvat Valokiila-ryhmään. Ajantaju oli heidän viides yhteisnäyttelynsä.

Ajantaju-näyttely oli aiemmin esillä Galleria Allissa Keravalla syyskuussa.
Ari Helander tutkii kuvillaan väärennettyä aikaa, ja Helena Perhonen osallistuu kuvillaan keskusteluun hyvästä vanhuudesta. Henna Lundeniuksen kuvissa on kuolemanpelkoa, ja Juha Vakkilainen näkee maisemassa sen menneisyyden. Harry Bergin puuveistoksissakin voi havaita ajan.
Aika on valokuvan keskeinen ominaisuus. Kuvan kohteella on aina oma historiansa. Kuvaajan saapuminen näkymän ääreen vie aikaa. Valo virtaa kameraan tietyn ajan. Omana aikanaan katsoja katsoo kuvaa.
Kamera on aikakone, joka pysäyttää ajan ja tekee menneistä hetkistä ikuisia. Valokuva on jälki poissaolevasta, ulkoinen muistimme. Valokuva sanoo asian olleen.

Varhaisia kuvia

Ari Helanderilta oli Ajantaju-näyttelyssä esillä yhdeksänosainen valokuvakollaasi Väärennetty aika. Sen keskiössä on kuva viuluvirtuoosi Niccolò Paganinista (1782-1840). Vuonna 1900 löydettiin 60 vuotta kadoksissa ollut daguerrotypia Paganinista. Monet arvostetut lehdet ja kirjat julkaisivat sen. Aika pian kuitenkin heräsi epäilyksiä siitä, että kuva olisi väärennös. Paganini kuoli 1840, mutta koko menetelmä keksittiin vasta 1839. Lopulta selvisi, että kuvassa Paganinia esittää itse väärentäjä, viulisti Giuseppe Fiorini.
Pianisti Ari Helander on erityisen kiinnostunut 1800-luvun historiallisista säveltäjä- ja muusikkokuvista, vanhoista daguerrotypioista. Hän tekee niiden pohjalta kollaaseja, joilla hän haluaa kuvata, miten musiikinhistorian kerrostumat vaikuttavat häneen nykyhetkessä.
Daguerrotypiassa kiillotettiin huolellisesti kuparilevy, jonka pinnassa oli hopeaa. Kuva muodostui valoherkälle pinnalle. Esiin se saatiin elohopeahyöryillä ja kiinnittymään suolaliuoksella.

Maisemia

Henna Lundeniukselle mieluisin kuvauskohde on luonto, erityisesti maisema.
-Luonnossa kulkeminen pysäyttää ajan. Samalla luonto tarjoilee loputtomasti ja anteliaasti erilaisia näkymiä. Luonnon kuvaamisen haaste ja inspiraatio on löytää tarinoita, joita voi syntyä valokuvan ja katsojan välillä, hän kuvaa.
Ajantaju -näyttelyssä hän pohtii, miltä näyttää hetki ennen hänen kuolemaansa tai sen jälkeen.
-Kuolema herättää minussa pelkoa, koska en tiedä, mitä kuolemiseeni liittyy. Tapahtuuko se kenties yhtäkkiä ja tiedostamatta tai edeltääkö sitä mahdollisesti pitkä ja vaikea sairaus? Lisäksi pelottaa se, että en tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, hän kertoo.
Henna Lundenius on nähnyt vainajien kasvoja.
-Yhteistä niille on rauhallisuus ja levollisuus. Haluankin uskoa, että se kertoo kuoleman jälkeisestä olotilasta. Ihmiset, jotka ovat käyneet kuoleman rajalla, mutta palanneet takaisin, kuvaavat kokemusta positiivisena. Monet heistä kertovat kirkkaasta valosta, kauniista väreistä, hyvän olon ja rakkauden tunteesta, hän mainitsee.

Tarinoita

Helena Perhonen pyrkii ensisijaisesti kuvaamaan jonkun teeman mukaista kokonaisuutta tai kertomaan tarinaa. Näin hän on aina kuvaamisen myötä perehtynyt uusiin ihmisiin ja heidän elämäänsä tai tutustunut heidän työhönsä. Ajantajuun hän kuvasi yli 90-vuotiaita, jotka vielä asuvat kotonaan.
-Kaikille heille on tärkeää saada asua omassa kodissa, jossa heillä on päätösvalta oman elämänsä arkeen. Heillä on läheisiä, jotka auttavat arjessa ja vaihtelevasti myös kunnan kotipalveluita, Helena lisää.
-Vuosien myötä liikkuminen vaikeutuu, elämän piiri pienenee ja yksinäisyys tulee tutuksi. Läheisten käynnit, puutarhan hoito, pienet kävelyt, käsityöt, televisio, äänikirjat, musiikki, ikkunasta avautuva maisema, kotikissat ja ympäristössä liikkuvien villieläinten seuraaminen – siinä muutamia ilonaiheita, joita kuvaamani vanhukset kertoivat elämästään, Helena Perhonen muistelee.

Ikiaikaista

-Veden, jään ja tuulen hioma kallio odottaa tyynenä seuraavaa jääkautta. Vuosimyriadien lohkomat kivet jauhautuvat aallokossa kaukaisten rantojen hiekaksi. Tieto maiseman menneisyydestä asemoi olemassaoloni mitättömäksi räpäykseksi miljoonavuotisella aikajanalla. On vuoroni elää tässä ja nyt, osana tätä ympäristöä, tällä nimenomaisella hetkellä, Juha Vakkilainen mainitsee.
-Ajoittain tunnen yhteyttä vanhaan puuhun. Nämä veistokset on tehty vanhasta puusta. Puut ovat minun ikäisiäni tai minua vanhempia. Kaikki puut ovat olleet minua suurempia sekä maan päällisiltä osiltaan että kilometrien pituisilta juuristoiltaan. Olen löytänyt puut kaatuneina konkeloina, puupinoista ja katoksista, kertoo kuvanveistäjä Harry Berg.
JK

Puussa näkyy ikä.
Näyttelyssä yhdistyivät valokuvat ja veistokset.
Osa kuvista oli mustavalkoisia.
Kuvatut ovat kokeneet paljon.
Jaa artikkeli: