fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kannuja ja muuta kaunista

Valkeala on kauniisti edustettuna keskitalven näyttelyssä Helsingin Designmuseossa. Valkealalaisten keräilijöiden kannut ovat yksi osa ensimmäistä Keräilijät ja kokoelmat -näyttelyä.

Keräilijät ja kokoelmat on Design-museon yläkerrassa nähtävillä 15.3. asti. Pääsimme käymään näyttelyssä huolettomasti Heikki Mattilan kyydillä ihan perille asti. Jos vähän jaksaa kävellä, museo on ulottuvilla myös junalla mennen.

Pinja Nousiainen on opastaessaan saanut ylistävää palautetta näyttelystä. Moni on avautunut kertomaan omasta keräilystään.

Monenlaisia keräilijöitä

Heikki ja Virve Mattilan keräämät Arabian kannut ovat yksi näyttelyn kohokohtia. Niiden ääressä yleisö selvästi viihtyy ja viipyy. Ne vievät vuosikymmeniä sitten syntyneet lapsuuden muistoihin. Lisäksi ne ovat kauniita.
Virve toteaa, että Kakkonen on ykkönen. Totta on, että Kyösti Kakkosen ulkomailtakin takaisin Suomeen haalimassa taidelasissa on varmasti kiinni näyttelyn suurin taloudellinen ja ehkä myös kulttuurihistoriallinen arvo. Hänen keräilemiään esineitä on varmasti myös eniten lainattu eri näyttelyihin. Mukana on myös taide-esineitä, joilla ei ole käyttötarkoitusta.
Kannujen kanssa samassa huoneessa on täysin yhteen Sing Fo -kuvioon keskittynyt posliinikokoelma sekä Tuula ja Veli Kosken kokoelma emaliastioita, joissa on kannujen tavoin paljon tuttua.

Sing Fo -sarjassa on säilynyt jopa suuri malja. Taustalla näkyy myös Tuula ja Veli Kosken keräämiä emaliastioita.
Tunnistatko väärennöksen? Tunnistaisitko, jos et olisi koskaan nähnyt aitoa?


Päädymme muulle kierrokselle Heikin kanssa. Hän varmistaa, että väärennökset eivät ainakaan jää väliin. Yksi tunnetuimmista väärennetyistä on Timo Sarpanevan Kajakki. Kun aito ja väärennös ovat näyttelyssä vierekkäin, ero on selvä. Kun ne on nähnyt yhdessä, osannee jatkossakin tunnistaa väärennöksen. On silti helppo ymmärtää, miksi moni sortuu ansaan. Esillä on paljon muutakin hienoa, ja aitoa, muun muassa Tapio Wirkkalalta.

Nina Ylösen Muumimukien kokoelma on käytännössä täydellinen.
Gunnel Nyman suunnitteli paljon muotoilun taidetta.


Kyösti Kakkosen kokoelmaa on pakko jäädä hetkeksi ihailemaan. Näissä suurelta osin Gunnel Nymanin suunnittelemissa esineissä on hinnan taustalla poikkeuksellinen kauneus. Monimuotoisia teoksia ei jaksa kerralla edes hahmottaa, mutta epäsymmetriset maljakot jäävät sieluun soimaan. Kunpa löytyisikin jotain yhtä kaunista, vaikka sadasosalla hinnasta.
Hauskimmasta huoneesta Heikki esittelee tutun lenkkarin oman nuoruuden seuran väreissä. Minä löydän Jukka Lehtisen kokoelmasta sinisen naisten Karhu-mallin, joka on hieman myöhemmin tullut kulutettua loppuun.
Nuorimman keräilijän, Iivari Viilomaan lasiesineet pärjäävät värikirjossa Kakkosen kokoelmalle. Muumimukeja on Nina Ylösellä kaikilta vuosikymmeniltä, yhtä vailla täysi kokoelma. Eniten työtä oli vanhoissa ryijyissä, jotka piti rullauksen jälkeen sukia varovasti kuntoon. Jonas Forthin tiikkiset vadit ovat näyttelyn kotoisimpia.

Muotoilua tämäkin on, ja tarkkaa onkin, jotta istuu jalkaan.
Jonas Forth on kerännyt erilaisia tiikistä valmistettuja esineitä.

Eri tavoin kokoon

Kassalla maksutarroja jakanut Pinja Nousiainen kertoi opastaneensa näyttelyssä useita ryhmiä. Hän on saanut todella kiittävää palautetta. Kun hän on kierroksen alussa kysynyt, kuinka moni keräilee jotakin, on aika harva viitannut. Kierroksen lopulla moni on kuitenkin kertonut, että on kotona aika monta tiettyä esinettä. Näyttely on vähintään nostattanut muistoja äidin tai isoäidin astioista.
Amanuenssi Harri Kivilinna ehättää seuraavan näyttelyn järjestelyjen lomassa hetken kertoa, miten tämä näyttely saatiin kasaan. Yksittäisiä Kyösti Kakkosen ja Pirkko Paanasen keräämiä esineitä on ollut useasti näyttelyissä lainassa aiemminkin.
Vuosi näyttelyä suunniteltiin. Keräilijöitä etsittiin muun muassa muista näyttelyistä. Keräilijät myös tietävät paljon toisistaan, joten tätä verkostoakin pitkin edettiin.
Mattilan kannut näki Susanna Thiel Vellamon näyttelyssä, jossa hän kuunteli myös heidän pitämänsä esityksen niistä. Näyttelyyn haluttiinkin erityisesti pariskuntia. Keräily on useimmiten yhden ihmisen oma harrastus.
Susanna kertoi myöhemmin, että hän oli jo tuolloin tulossa juttelemaan, mutta pitkä jono keskustelemaan haluavia esti. Hän kertoi museolla kokoelmasta, ja museolta otettiin sitten yhteyttä.
Mattilat pääsivät siirtämisessä kohtuullisen vähällä. Museo järjesti kuljetuksen. Piti vain pakata kannut huolella solumuovilla suojaten kuljetuslaatikoihin.
Yleensä näyttely pystytetään kahden viikon sisällä. Tämän näyttelyn pystytykseen meni yli kolme viikkoa.
Puolivälissä näyttelyä oli sitä käynyt katsomassa noin 25 000 ihmistä. Harri Kivilinna uskoo, että määrä vielä siitä ainakin kaksinkertaistuu.
Hän mainitsi kaksi seuraavaa näyttelyä ennen kuin lähti takaisin niitä valmistelemaan. Matkanäyttelyssä esitellään töitä, joihin ajatus on tullut muualta, kuten Kaj Frankille Japanissa. Käsityön ystävien näyttelyssä puolestaan neljä nykymuotoilijaa esittelee näkemyksiään perinteisistä käsitöistä.

Virve ja Heikki Mattilan ja amanuenssi Harri Kivilinnan välille on näyttelyn myötä syntynyt rento ja molemmin puolin arvostava suhde. Harri tulee heitä tervehtimään aina, jos hän on paikalla.

Kannuja

Mattiloiden keräily alkoi Heikin äidin pienestä Karjala-kannusta. Virve ajatteli, että näitä vanhoja kannuja voisi olla useampikin käytössä ja kotia kaunistamassa. Hän hankki kannuja rauhalliseen tahtiin, ehkä yhden kuukaudessa.
Kun Heikki innostui keräilystä, se karkasi nopeasti lapasesta. Kannuja kertyi nopeasti satoja. Nyt niitä on yli 1 200. Kokoelman ja sen arvon kasvaessa täytyi kannuille jo hankkia turvallista varastotilaa. Pian kävi niin, että Virve ei enää muistanut, mitä kannuja heillä on. Hänen täytyi lähettää Heikille kuva, joko tämä kannu on.
Kannuja on löytynyt monin tavoin. Vanhan tavaran kaupat ja kirpputorit tulee kierrettyä. Välillä heille myös tarjotaan ostettavaksi.
Mattilat haluavat, että kannut ovat mahdollisimman paljon näytillä. Hieno muotoilu kuuluu kaikkien ihailtavaksi. Keräily on tässä muodossa kansallisen kulttuuriperinnön vaalimista.
Tässä yhteydessä se on tarkoittanut myös monenlaista julkisuutta keräilijöille. Näyttelyssäkin pyörii lyhyt haastattelu, jossa Mattilat kertovat keräilystä ja kokoelmastaan.
Näyttelyssä kannuista on osa. Mattilat valitsivat Helsinkiin lähtevät kannut, mutta ihan kaikki eivät päätyneet esille. Heikki harmittelee, että muutama harvinaisuuskin jäi laittamatta esille, kun esillepanon suunnittelija ei tuntenut kaikkien kannujen arvoa, vaan hahmotti enemmänkin hyvän kokonaisuuden.
Muuten Heikki arvostaa museon ammattitaitoa ja erikoisosaamista. Designmuseon näyttely on aivan toisessa mittakaavassa näkyvyyden ja järjestelyjen suhteen kuin aikaisemmat näyttelyt.

Moni näyttelykävijä pysähtyi pitkäksi aikaa tutkimaan kannuja ja niiden historiaa. Heikki Mattila mielellään kertookin niistä silloin, kun hän on paikalla. Turhat hintakyselyt hän jättäisi mieluusti väliin.

Tarinoita

Jokaisella kannulla on tarina. Vain tarinoista mielenkiintoisimmat on laitettu näyttelyyn esille. Heikki on hankkinut paljon tietoa ja kertoo mieluusti sitä myös eteenpäin. Näyttelyssä käydessä syntyy hyviä kohtaamisia.
Hinta-arviointien tekeminen ei kuitenkaan viehätä, vaikka niitä moni kyselee. Jos kannua ei ole aikomustakaan myydä, mitä hinnalla oikeastaan on edes väliä. Ei oman mummon kannun arvo siitä vähene, jos ei keräilijä siitä paljon maksaisi.
Eivät Mattilat ole valmiita luopumaan kokoelman helmistä, vaikka paljonkin tarjottaisiin. Toisella tavoin arvokkaita ovat kuitenkin ne kannut, joiden historia on henkilökohtainen. Eikä hinta muutenkaan määrittele kiinnostusta. Heikki ei esimerkiksi erityisesti pidä sinisiä Papukaija-kannuja hintansa arvoisina, vaikka ne kokoelmaan kuuluvatkin.
Todella moni kannu on saanut naisen nimen. Pekka on harvinainen poikkeus. Mukana on myös esimerkiksi hotellille tai ravintolalle erikseen tehtyjä kannuja.
Esillä on joka tapauksessa melko kattava kuva Arabian kannumuotoilusta. Vanhin kannu on kulmikas. Hauskin on kaksinokkainen kannu. Muodoltaan seuraavaksi erikoisin on kaadinmalli, joka suunniteltiin 1967 käyttöön otetun maitopussin tueksi. Kotoisimpia ovat muhkean pyöreät kannut, joita on koristeltu monin tavoin palloista kissoihin ja lehmiin.
Muotojen ja kuvioiden kirjo on muutenkin laaja. Vaikka kannut ovat melko tiiviisti yhdellä seinällä, kokonaisuus on toden totta kaunis. Ei ihme, että moni viipyy seinustalla hakemassa yksityiskohtia ja tutustumassa tarinoihin.
• A&SK

Vuonna 1967 otettiin meijerillä käyttöön maitopussit. Niihin kehitettiin jos jonkinlaisia kaatovälineitä, posliinikannujakin.
Varsinkin kissakannut ovat monelle tuttuja.

Artikkelikuva: Kauniiden kannujen joukossa todellinen löytö on oikean yläkulman kulmikas kannu, joka on valmistettu 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Jaa artikkeli: