Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Keväisellä kosiomatkalla

Keväisin rannoilla ja kosteikoilla kuuluu kutsuva kurnutus ja pulputus.

Sammakkoeläimet (Amphibia) ovat puolittain vesieläimiä. Niiden kehitykseen kuuluu vedessä elävä toukkavaihe, jolloin ne hengittävät kiduksilla. Sammakkoeläimet ovat vaihtolämpöisiä ja ne horrostavat yli talven. Luokan tieteellinen nimi Amphibia tarkoittaakin suomeksi kahtaalla elävää eli kaksoiselämää, sillä ne tulevat toimeen sekä maalla, että vedessä.
Suomessa esiintyviä sammakkoeläimiä ovat rupimanteri, manteri, rupikonna, ruskosammakko, viitasammakko ja vihersammakot. Tutustumme tässä niistä neljään.

Liskomainen manteri
Etelä-Suomessa aloittavat huhti-toukokuussa manterit kosiotanssinsa. Pyrstöään värisytellen koiras esittelee naaraalle punasävyistä vatsaansa uidessaan naaraan yläpuolella. Kuonollaan se hankaa naaraan kylkiä ja suuta. Jos ja kun naaras hyväksyy kumppanin, on tuloksena noin 200-300 vaaleanruskeaa pienen pientä munaa. Naaras kiinnittää ne yksitellen vesikasvien lehtiin ja viimeistelee suojan taittamalla lehden niiden suojaksi.

Manteri on pieni ja piilotteleva salamanterieläin. Kuva: Petri Parkko


Kahden tai kolmen viikon kuluttua kuoriutuu munista kuuden millin mittaisia toukkia. Muutaman kuukauden kuluttua poikasten ollessa kolmen-neljän sentin mittaisia, nousevat ne vedestä. Manterit elävät maalla ja kolmantena vuotenaan ne palaavat takaisin veteen jatkaakseen sukua.

Manteri tunnettiin aiemmin nimellä vesilisko. Eläin ei kuitenkaan ole lisko, vaan salamanterieläin, joten nimi oli harhaanjohtava. Manterit ovat toki ulkomuodoltaan liskomaisia. Niillä on neljä raajaa, pitkä häntä ja pitkulainen ruumis.
Väriltään ne ovat kutuajan ulkopuolella kellanruskeita, oliivinvihreitä, tai ruskeita. Vatsapuoli manterilla on kauniin oranssi, keltainen, tai punainen. Manterilla on sekä vatsassa, että selkäpuolella tummia läiskiä. Kutuaikana koiraan ulkonäkö saa hulppean lisän, kun sen selkään nousee komea piikikäs harja, joka ulottuu pyrstöön saakka.


Laji on melko yleinen, mutta sitä ei ole kuitenkaan aivan helppoa nähdä. Parhaiten manterin bongaus onnistuu sen kutuaikana, niiden kokoontuessa suurinakin joukkoina ojiin, lampiin ja lätäköihin kutemaan. Suloinen manteri ei ole koolla pilattu. Se ei koskaan saavuta yli 11 sentin mittaa. Tästäkin pituudesta on puolet häntää. Manterit elelevät kosteilla alueilla, kuten puutarhoissa, metsissä, niityillä ja pelloilla. Toisin kuin sisiliskot, manterit viettävät aikaa sujuvasti sekä maalla, että vedessä.


Elo-syyskuussa alkaa manterin horrosaika. Ne etsivät yleensä maalta sopivan maakolon, johon asettuvat viettämään talvea. Toisinaan manterit saattavat horrostaa myös vesien pohjassa, odottaen taas uutta kevättä alkavaksi.


Pulputtava viitasammakko
Keväällä rannasta kuuluu tasaista pulputusta. Kuulostaa, kuin joku upottaisi tyhjää pulloa veden alle. Viitasammakot pulputtavat lisääntymisaikaan aktiivisimmin iltaisin ja öisin, mutta sitä on mahdollista kuulla myös päiväsaikaan. Esimerkiksi Lappalanjärven rannalla on helppo käydä kuuntelemassa viitasammakoiden konserttia. Rauhoitettu viitasammakko esiintyy koko Suomessa aina Lappiin saakka. Järvi-Suomessa se on jopa paikoin yleisempi kuin tavallinen sammakko. Viitasammakkoa ei löydy läntisestä ja eteläisestä Euroopasta, joten se kuuluu EU:n luontodirektiivin IV-liitteen lajeihin.

Kauempaa viitasammakon ääni voi kuulostaa pieneltä haukkuvalta koiralta. Kuva: Petri Parkko


Ulkonäöltään viitasammakko muistuttaa paljolti tavallista sammakkoa. Viitasammakko on pienempi, kuin ruskosammakko, ja sen sileä iho on yleisväriltään ruskea. Sen kuono on kapeampi ja terävämpi kuin sammakolla, eikä sen vaaleassa vatsassa ole tavallisen sammakon marmorikuviointia. Kutevat viitasammakot ovat hyvin usein kauniisti sinertäviä. Viitasammakon kutu alkaa viikon tai kaksi myöhemmin, kuin ruskosammakon. Kutuaika voi vaihdella eri puolella Suomea, ja se ajoittuu usein toukokuun puolelle.


Viitasammakot viihtyvät kotinurkillaan
Keväällä viitasammakot viihtyvät kutuvesissään. Kun sopiva elinympäristö löytyy, liikkuu viitasammakko siitä ainoastaan muutamaan metrin säteellä. Jos paikka on erityisen hyvä, sammakko saattaa palata samalle paikalle seuraavinakin vuosina. Viitasammakot elävät hyvin samalla tavoin, kuin sammakotkin. Ne loikkivat maan rajassa ja asustavat keväällä vedessä. Laji suosii kosteampaa ympäristöä, kuin tavallinen sammakko. Niitä tapaa kosteilla niityillä, viidoilla, kedoilla, metsissä, soilla ja puutarhoissa.


Keväällä viitasammakot oleilevat kutupuuhissaan lampareissa ja muissa vesissä, sekä niiden lähettyvillä. Eduksi on, että kutupaikka on sellaisessa kohdassa, minne kalat eivät pääse. Noin kolmessa kuukaudessa viitasammakon poikaset kasvavat kolme-neljä senttisiksi ja käyvät läpi muodonvaihdoksen. Nuoret sammakot ovat noin sentin mittaisia. Ensimmäisenä kesänään ne saavuttavat reilun parin sentin pituuden, toisena reilun kolme senttiä ja kolmantena neljän sentin pituuden. Täysikasvuinen viitasammakko on kuuden – seitsemän sentin mittainen.

Tanakka ruskosammakko
Ruskosammakkoa kutsuttiin aiemmin yksinkertaisesti sammakoksi. Sammakkolajeja on kuitenkin useita, joten nimen eteen lisättiin tunnisteeksi rusko. Ruskosammakko on maamme runsaslukuisin ja varmasti tunnetuin sammakkoeläin. Niiden kurnutus kuuluu kevään perusääniin.

Ruskosammakon kutua ja nuijapäitä ovat monet meistä jo pienenä ihastelleet ojassa, tai lampareessa.
Ruskosammakko on tanakka, jonka väritys vaihtelee melkoisesti. Selkäpuoleltaan se voi olla punertavan ruskea, harmahtava, vihertävä tai jopa kellertävä. Usein selkä on tummalaikkuinen. Sen kuono on pyöreä ja kyljet ovat laikukkaat, tai juovikkaat.

Suurimmat ruskosammakkokoiraat voivat kasvaa kahdeksan sentin ja naaraat yhdeksän sentin mittaisiksi. Usein molemmat sukupuolet jäävät kuitenkin tätä pienemmiksi.


Kaunissilmäinen konna
Keväällä konnat lähtevät liikkeelle huhti–toukokuussa. Rupikonnalla on nystyräinen kuiva iho. Rauhalliseen tahtiin kuuluva ”krok, krok, krok” paljastaa rupikonnan olevan lähettyvillä. Jos tulee tarvetta varoitella, muuttuu ääni korkeammaksi ”kvark-kvark”-ääneksi.

Maailman vanhin tunnettu rupikonna (ei kuvassa) on saavuttanut 54 vuoden iän, mutta luonnossa ne harvoin elävät kymmentä vuotta pidempään. Kuva: Petri Parkko

Sen olemus on tanakka ja konnamainen. Sen takajalat ovat lyhyemmät kuin sammakoilla, ja sen selkäpuoli on väriltään ruskea. Jos konnaa ei aivan suukottamaan innostu, kannattaa mahdollisuuden tullessa katsoa sitä silmiin. Sen pupillit ovat kauniin kuparin, tai kullan väriset. Rupikonnanaaraat voivat Suomessa kasvaa liki kymmenen senttisiksi. Pienemmät koiraat yltävät yleensä maksimissaan kahdeksaan senttiin.


Rupikonna ei liiku sammakoiden tapaan loikkien, vaan se etenee kävellen. Kun viitasammakon ja ruskosammakon kutu on vedessä näkyvä rykelmä, ovat rupikonnan munat kuin helminauhoja. Naaras kietoo tummat rihmat vesikasvien ympärille. Sammakoiden toukat, eli nuijapäät liikkuvat valtaosin yksinään, mutta rupikonnan jälkikasvu viihtyy usein suurina parvina.

Rupikonna liikkuu pääosin hämärissä. Kutuaikana, sateen jälkeen, sekä heti muodonvaihdoksen jälkeen konnat liikkuvat myös päivisin. Muutoin konnaa ei useinkaan valoisan aikaan näe. Rupikonnalla on usein vakiokolo, jossa se viettää päivänsä. Öisin se lähtee ruoanhakumatkalle. Se etsii syötäväksi monenlaisia selkärangattomia. Toisinaan rupikonnat kaivautuvat pehmeään maaperään päivän viettoon.


Rupikonnan horros alkaa syys-lokakuussa. Ne talvehtivat valtaosin maakoloissa, mutta myös vedessä talvehtivia rupikonnia tavataan usein. Joskus rupikonnat hakeutuvat ulkorakennuksiin ja kellareihin etsimään sopivaa talvehtimispaikkaa.

  • Teksti: Laura Parkko
  • Kuvat: Petri Parkko

Jaa artikkeli: