fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kinnusten menetetyt sisaret – Vaan elämässä on katsottava eteenpäin

Istahdamme Suomen Puotimuseon lasikuistille muutamaa tuntia ennen Valkealan kesäteatterin ensi-iltaa. Kun Ritva Kinnuselle antaa luvan kertoa, sanat lähtevät juoksemaan kevyttä ravia. Pienellä lähtökiihdytyksellä rattaat vievät tällä kertaa pitkän matkan lapsuudesta lapsenlapsiin. Matkalla on kuoppia, mutta elämän ilo ja voima vetävät vaunuja.

Virve Mattila oli kutsunut Laila Kinnusen läheisiä kunniavieraiksi kantaensi-iltaan. Sitä ennen hän järjesti mahdollisuuden haastatella heitä.

Ritva Kinnusen tytär Pauliina Yli-Suvanto kuuntelee alkuun hiljaa äitinsä muisteloita omasta ja samalla Laila Kinnusen elämästä. Pauliina ei koskaan tullut tuntemaan oikeaa Lailaa. Hänen syntyessään oli kansakunnan ihannoiman laulajan elämä lähtenyt jo luisumaan kohti alkoholinhuuruista rotkoa.

Iät tai vuodet eivät ihan kaikki täsmää julkisuudessa olleiden tietojen kanssa, mutta vähintään vierestä menee, ja muistot koko elämästä ovat selvästi yhä kirkkaina mielessä, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta. Ei liene oleellista, oliko Laila vielä 15 vai jo täyttänyt 16, kun laulu-ura alkoi. Sehän riippuu myös siitä, milloin uran katsoo alkaneen.

Tähän yhteyteen sopii paremmin sukunimi Kinnunen, vaikka virallinen on Sammalkorpi. Ritva pitää kuitenkin huolta, ettei häntä teititellä. Saan jopa moitteet, kun hän ei heti käsitä, että tarkoitan heitä Lailan kanssa.

Onnellinen lapsuus

Lähtekäämme liikkeelle onnellisista ajoista. Vaikka oli sota, Kinnusen sisarukset olivat turvassa. Ritva kiittää molempien vanhempien viisautta. Niin sota-ajan vanhemmat kuin omat alkuperäiset pystyivät oman kaipuunsakin keskellä ajattelemaan kaikissa vaiheissa lasten parasta. Hän kuvaa vanhempien olleen maailmankansalaisia.

Ensimmäinen vahva muisto Ruotsista on, miten Ritvalla ei ollut yhtään nälkä ihmeellisen runsaan aamiaispöydän ääressä. Junibergin perheen isä otti hänet syliin ja lähti etsimään, mitä tuttua tarjolla olisi. Kananmunista alkoi kotiutuminen, vaikka tarvittiin pikkuveljen seuraa, että Ritva vihdoin alkoi puhua. Sopeutumisessa auttoi sekin, että he eivät olleet ihan ummikkoja. He olivat tutustuneet naapurin suomenruotsalaisiin.

Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että kyseessä on sisarukset, vieläpä syvästi toisiinsa kiintyneet, kun Ritva ja Laura laitettiin eri perheisiin. Kumpikaan sijoitusvanhemmista ei halunnut omastaan luopua. Niin sisarukset viettivät noin viisi ja puoli vuotta aivan erilaista elämää.

Hyvin paljon he pääsivät kuitenkin pitämään yhteyttä sinäkin aikana. Ritva touhusi maalaiskartanossa luukkuhaalareissa. Laura tuli sinne kaupungista lakeerikengissä ja hienossa mekossa. Ritvan vaatteet täytyi vaihtaa päälle, jos Laila halusi yhtään tallihommiin. Laila halusi enemmän pukeutua kauniisti. Nimi vaihtui jo tuolloin, jotta ruotsalaisten olisi se helpompi ääntää.

Jännittävä kokeilu

Tytöt saivat tulla kotiin kokeilemaan, miltä olo Suomessa maistuisi. Siinä vaiheessa he olivat ummikkoja. Suomeksi taipui kolme sanaa: isä, äiti ja kiitos. Ensimmäiseltä reissulta he vielä palasivat Ruotsiin. Reissu sinänsä oli jännittävä. Ritva muistaa banaanien myyjän ja haistaa vieläkin Oihonna-laivan tervan ja tupakan hajun sekä sateen siihen sekoittaman märän villan tuoksun, kun he saapuivat satamaan.

– Melkein pissasin housuun, Ritva sanoo ja naurahtaa, ettei yhtään tarvitse silotella hänen puheitaan. Hän kertoo junamatkan pimennetyistä ikkunoista ja omasta uteliaisuudestaan, joka päätyi santarmin käsiin. Porkkalan seutu oli rauhansopimuksessa vuokrattu Neuvostoliitolle sotilaalliseen käyttöön. Suomi sai alueen takaisin jo vuonna 1956, mutta tuolloin sitä vartioitiin tarkasti. Junan ylittäessä raja-aseman ikkunat peitettiin luukuin. Ritva ei kuitenkaan malttanut pysytellä tant Julian huomassa pimeässä vaunussa, kuten Laila, joka istui kiltisti koko matkan.

Pitkään sai Julia selittää, että santarmit uskoivat, että tyttö oli vain utelias.

Kumman maan kansalaisia?

Ritva kertoo, ettei kukaan yrittänyt vastustaa heidän paluutaan Suomeen, kun sen aika oli vuonna 1949. Lähtö oli haikea, mutta ei kuitenkaan niin ahdistava kuin moni muu on kertonut. Yksi kesä marjojen poimimista metsässä ja suomen kielen oppimista sai jo kotiutumaan.

Aluksi tytöt kävivät ruotsinkielistä koulua. Se alkoi kuitenkin tuntua hullulta, kun kodin vieressä oli koulu, jossa äiti toimi keittäjänä. Äiti varoitti numeroiden putoavan, mutta oli tuskin muuten pahoillaan tyttöjen toiveesta. Ritva nauraa, että hän ymmärsi ensimmäisenä syksynä sen verran, että uskonnon kirjan joka sivulla luki Jeesus Kristus. Ritva nimittää itseään kouluhikariksi. Numerot putosivat, kunnes hän oppi kielen kunnolla.

Koskaan ei tyttöjen tarvinnut sanoa kenellekään hyvästejä. Ritva kertoo pitkistä puheluista äitien kesken ja pitkistä, ihanista lomista,

joita he yhä viettävät Skånessa. Viime kesänäkin koko suku vietti viikon Junibergin tilalla Ritvan ruotsalaisen pikkuveljen luona. Aikanaan Ruotsin vanhemmat maksoivat lomamatkat.

Rakkaus yhdisti Lailan ja Ritvan molempiin maihin. Ritva muistelee olleensa 17, jolloin Laila olisi ollut 14-vuotias, kun he lähtivät Ruotsiin kokeilemaan siellä elämistä.

Reilun kuukauden jälkeen Ritva tajusi, mihin hän kuuluu. Hän totesi Lailalle, että hänellä on ikävä Suomeen, sinä saat tehdä kuten haluat, mutta minä palaan Suomeen. Laila totesi, että et kai sinä kuvittele minua tänne jättäväsi.

Pauliina ottaa kantaa kielikysymykseen. Hänelle on harmi, että oma isä ei antanut äidin puhua hänen kanssaan ruotsia. On aivan eri asia opiskella kieltä muuten. Isän suuttumus, kun hän kerran kuuli Ritvan puhuvan Pauliinalle ruotsia, taustoittaa myös Ritvan myöhemmin mainitsemaa avioeroa, kun lapset vielä olivat pieniä.

Julkisuuteen vähitellen

Melkein ainoaan kysymykseen, jonka esitän, sain muotoiluapua omalta sisareltani. Se jotenkin korostaa sisarus-teemaa, joka nousee esille jopa musiikkia vahvemmin. Lopulla sentään ohjaan ajatukset takaisin musiikkiin.

Miten Ritva koki Lailan julkisuuden? Vastaus hieman yllättää: ”En mitenkään.” Julkisuus kasvoi niin vähitellen, että siihen ehdittiin tottua. Ei se myöskään tullut samalla tavoin iholle kuin nykyisin.

Ritva ylistää kodin rakastavaa ilmapiiriä. Sisarukset patistivat Lailaa laulajaksi. Raimo-veli löysi esimerkiksi Lasse Pihlajamaan ilmoituksen. Ritva arvioi, että lähemmäs sata oli koelaulanut, kun Laila tuli vähän myöhässä. Siitä ura varsinaisesti alkoi, vaikka iskelmälaulukilpailun voitto olikin tullut edellisenä vuonna.

Laila aloitti Ritvan mukaan 15-vuotiaana. Lasse Pihlajamaan kiertueille tarvittiin esiliina mukaan. 17-vuotias Laila iski markkinoille Lazzarellalla, mutta ei hänestä heti mitään julkkista tullut. 1961 hän alkoi olla todella tunnettu, kun hän oli Cannesissa laulanut ensimmäiset Suomen euroviisut. Sijoitus olisi luultavasti ollut korkeampi kuin kymmenes, jos kieli olisi saanut olla jokin muu kuin suomi.

Siinä vaiheessa, kun Laila alkoi todella menestyä, tämä oli vetänyt Ritvankin jo mukaan laulamaan. Jaakko Salo totesi, ettei Laila hulluja puhunut. Kullervo Linnan kanssa Ritva keikkaili. Alun perin Edith Piafin levyttämä kappale Milord oli Ritvan ensilevytys. Siitä tuli hitti, ja se otettiin mukaan myös elokuvaan Tähtisumua.

Pian huomattiin myös sisarusten mahdollisuus. Rinnakkain oli onnistunut yhteistyö. Pojat iski oikein kunnolla. Ritva muistaa vielä Kissaksi itseään kutsuneen arvostelijan todenneen heidän levystään hyrräävänsä jälleen.

Pauliinan kodin seinällä oleva valokuva Ritvasta ja Lailasta esiintymässä Helsingissä kertoo, miten sisarukset löysivät pelkillä katseilla yhteisen sävelen. Niin hyvin he tunsivat toisensa, että pystyivät vaihtamaan ajatuksia jopa kesken kappaleen. Heitä jopa luultiin kaksosiksi.

Huippuna Ritva muistaa yhteispohjoismaisen konsertin Norjasta. Se radioitiin suorana kaikkiin pohjoismaihin. Televisiossa pyöri 60-luvun alussa sarja Sisarukset.

Ritva ei koskaan erityisesti halunnut laulajaksi, joten laulamisesta ei vain tullut elämän tarkoitus. Hän kertoo Lailan tehneen myös paljon enemmän työtä laulamisen eteen. Laila olisi halunnut kiertää yhdessä. Koti-ikävä kiusasi huomattavasti pahemmin, jos Ritva ei ollut mukana.

Laulamisen ohella Ritva myi Lundia-hyllyklassikkoa. Mainoslauseenkin hän yhä muistaa. Laulaminen väistyi, kun Ritvalle oli tärkeämpää saada perhe. Kun lapset taas piti eron jälkeen elättää, käynnistyi 30 vuotta kestänyt ura WSOY:n mainossihteerinä.

Pomo laittoi sisarusten yhteisen hitin soimaan tapaamisissa, mutta muuten Ritva sai olla pehmeästi oma itsensä eli Ridu.

Ritva kertoo kerran junassa matkustaneensa yhdessä Eeva Joenpellon kanssa. Joku tunnisti heidät molemmat. Siihen Eeva totesi, että sinähän olet suurempikin julkkis, olet tehnyt levyjä ja esiintynyt televisiossa. Minä vain kirjoittelen kirjoja. Työ julkkisten kanssa estikin julkisuutta korostumasta, kun heihin sai tutustua ihmisinä.

Pelottava täti ja rakas sisko

Pauliina ei ole koskaan tavannut oikeaa Lailaa. Hän muistaa vain tädin, jolta piti ottaa avaimet pois, jotta tämä ei voi tuoda kotiin koko seuruettaan yllätysvierailuille. Hän muistaa suorastaan pelänneensä humalassa tunteillutta tätiään, joka toi joskus tyttärelleen tolkuttomia lahjoja kuten jättiläispehmolelun. Vain kerran hän muistaa kohdanneensa Lailan, joka oli selvänä.

Ritvalle Laila on aina se rakas sisko, jonka kanssa hän sai kasvaa ja jakaa monet nuoruuden kokemukset. Silmät kyyneltyvät, kun hän näyttää korttia, jonka Laila rakkaalle, ihanalle sisarelleen ruotsiksi kirjoitti. Ritva itse on kirjannut omat tunteensa kortin toiselle puolelle.

Armandoa ja tämän kokkaustaitoja Ritva ylistää. Hän oli perheessä odotettu vieras, joka lempeästi ajoi äidin pois keittiöstä ja jätti suvulle pasta bolognesen reseptin. Ville-Veikon Ritva muistaa humalassa väkivaltaisena. Milan jäi jotenkin vieraaksi vierailuista huolimatta.

Ritva kertoo, että Lailan alamäki oli alkanut jo ennen Milanan syntymää. Pian lapsi otettiinkin huostaan.

Laila taisi pelätä, että Milan veisi lapsen täysin ulottumattomiin. Nimenomaan Lailan toivomuksesta hänen vanhempansa ottivat tytön hoitoonsa.

Ritvalle oma isä oli puhelias ja äiti pidättyvämpi. Pauliina kohottaa kulmiaan. 1970 vaari oli jo 75-vuotias, joten Pauliina muistaa tämän lähinnä sairaana ja väsyneenä. Isoäitiään hän kuvaa vaatimattomaksi, mutta samalla avoimeksi.

Koska Ritva asui aivan vanhempiensa naapurina, Pauliinasta ja Milanasta tuli käytännössä sisarukset. He olivat syntyneetkin samana vuonna.

Virve Mattila kutsui Pauliina Yli-Suvannon ja Ritva Kinnusen (Sammalkorpi) näytelmänsä ensi-iltaan. Keijo Kouvonen järjesti mahdollisuuden käväistä tutustumassa Suomen Puotimuseoon.

Etäisyys auttaa

Ritva ja Pauliina näkevät hieman asiaan etäisyyttä otettuaan yrittäneensä väärin korvata Milanalle sen, ettei äiti kyennyt hänestä huolehtimaan. Rakkautta oli tarjolla tarpeeksi, mutta ehkä rajoja ei ollut. Äidin hylkäämistä on vaikea mitenkään korvata, vaikka se johtuisi siitä, ettei äiti pysty.

Pauliina alkoi herätä vasta puolison tultua kuvioihin. Tuolloin poikaystävä ihmetteli, että antoiko Pauliina tosiaan viimeiset rahansa Milanalle, jotta tämä pääsi taksilla kotiin, ja Pauliina jätettiin itse kävelemään noin 20 kilometrin matka.

Pauliina kertoo olleensa niin tottunut tekemään aina kuten Milana haluaa, ettei hän edes kyseenalaistanut mitään.

Nuorempina, kun Milana lähti Suomeen tullutta isäänsä hotelli Hesperiaan tapaamaan, Pauliinan tuli olla mukana, koska isä oli tuolloin aika vieras ja reissut pelottavia. Todellisen yhteyden isäänsä Milana löysi vasta paljon myöhemmin.

Äiti ei ollut vain poissa, vaan myös pelotteli lastaan muun muassa joutumisella lastenkotiin. Ritva lohdutti lasta, että kuka vain voi kuolla, mutta hänestä pidetään aina huolta.

Sivusta on helppo nähdä, miten Pauliinan kertomusta tukee nimenomaan se, että Milana laittoi välit yllättäen poikki juuri ennen Pauliinan häitä. Olihan sulhanen kyseenalaistanut hänen asemansa. Pauliina itse oli shokissa ja kokee juuri ajoituksen vaikeana, jopa ilkeänä. Ajoitus oli lähinnä looginen. Suhteen olisi joka tapauksessa täytynyt muuttua.

Yhteyttä ei ole auttanut ainakaan se, että Pauliina on saanut lapsia. Ritva kertoo saaneensa lapsenlapsia yhtä monta kuin aikanaan halusi lapsia eli viisi. Tämä selittänee myös halun lyödä kiilaa äidin ja tyttären välille.

Kukin voi itse valita, ketä uskoa. Minun on helpompi uskoa onnellisten ja tasapainoisten ihmisten kertomukseen kuin onnea sivusta seuranneen vihjailuihin. Täytyy toki huomioida, etten ole toista osapuolta edes tavannut.

Yhä vielä Pauliina kokee, että läheisen sisaren menettäminen hylkäämisen kautta on raskaampaa kuin tämän kuolema. Tunteet nousevat pintaan, mutta sekä Pauliina että Ritva ovat jo luovuttaneet. Viimeinen puhelu oli liian raskas. He antavat Milanan elää valitsemassaan elämässä oman totuutensa kanssa. Minä mainitsen sanan kupla. Se tuntuu auttavan heitä hahmottamaan.

-Jokaisella on omat tragediansa. Kukin voi valita, jääkö tuleen makaamaan vai jatkaako elämää, Pauliina tuumaa.

He eivät aikanaan vastanneet mitään kohtuuttomiin syytöksiin eivätkä nytkään niistä puhu. He uskoivat asian painuvan helpommin unohduksiin, jos sen antaa olla. Niin ei ole käynyt, koska sensaatiot houkuttavat ostamaan lehtiä. Laila muistetaan yhä, joten myös hänen tyttärensä ura ja elämä kiinnostavat poikkeuksellisen paljon.

Huolenpitäjiä

Äiti ja tytär taitavat muistuttaa toisiaan jopa enemmän kuin huomaavatkaan, eikä kiilaa pysty väliin lyömään, koska molemmat myös rakastavat ja arvostavat toisiaan.

Samalla tavoin kuin Pauliina aina seurasi Milanaa, Ritva jätti jopa poikansa tämän isän huomaan ja lähti sisarensa tueksi keikalle. Äitinsä kanssa hän teki kaikkensa auttaakseen. Ritva huomasi kuitenkin pian, ettei hän pysty vaikuttamaan Lailan juomiseen, koska tämä kieltää koko ongelman.

Pauliinalla kesti pidempään käsitellä luovuttamista. Hän kuittaa hieman itseironisesti olevansa nyt 49 ja vihdoin aikuinen.

Ritva teki valinnan suunnata ajatukset tulevaisuuteen ja käydä huolehtimaan lapsista ja elää omaa elämää.

– Lailan kuolema toi sen ikävän, ettei enää voinut tavata, Ritva kertoo. Hän myöntää sen kuitenkin myös vapauttaneen huolista. Paljon suurempi tuska oli menettää rakas sisar alkoholille. Ongelman jääräpäinen kieltäminen ja sitä myötä avun ulottumattomiin joutuminen nostatti välillä myös vihaa, joka taas söi omaa sisintä. Surun kanssa on helpompi elää.

– Monta verikyyneltä itkin paljon ennen Lailan kuolemaa, Ritva kuvaa.

– Kahden ja puolen vuoden ikäero tuntui vain aivan pienenä, hän toteaa. Selvästi Ritvasta kuitenkin tuli Lailalle tuki ja turva. Hän muistaa Lailan joskus valittaneen, että miksi minulla ei ole samanlaista nahkaa nenän päällä kuin sinulla. Ritva pystyy hyvin kieltäytymään, jos jokin ei tunnu oikealta. Siksipä olenkin erityisen kiitollinen, että sain Ritvan ja lähes yhtä vahvan Pauliinan luottamuksen. Tuo ero myös selittää, miksi Laila ajautui yhä suurempiin ongelmiin ja Ritva sai elämänsä järjestykseen.

Yhdessä kuorossa

Laila on Ritvalle raskas ja hyvin rakas muisto. Elämää hän katsoo luottavaisesti eteenpäin.

– Rakasta itseäsi, niin saat elämän mittaisen romanssin, Ritva kertoo olevan elämänsä motto. Hän täydentää, että vain itseään rakastava pystyy oikeasti rakastamaan muita.

Palaamme vielä hetkeksi musiikin pariin. Sain ennakkoon tiedon, että myös Pauliina laulaa. Vain Milanan ahdistus äidin laulamisesta esti heitäkin jossakin vaiheessa laulamasta edes joululauluja. Toisaalta esiintymisiin lapsia tilattiin samalla tavoin kuin Lailaa ja Ritvaa aiemmin. Pauliina muistelee, että Mummi järjesti heille Milanan kanssa keikkoja. He jopa lauloivat samoja lauluja kuin äitinsä. Koulussa kateelliset kiusasivat, kun heistä oli Seura-lehdessä juttu.

Ilo tuntuu taas kirkastavan taivaan, kun sekä Ritva että Pauliina innostuvat kertomaan laulavansa nykyisin samassa kuorossa. Teijo Lindström vetää kolmiäänistä viihdekuoroa, johon kuuluu noin sata naista. Ritva toteaa olevansa selvä altto. Pauliina laulaa väliääntä. Hän toteaa laulun sujuvan helpommin kuin koreografiat, jotka ovatkin näin suurella joukolla haasteellisia. Kuoro esiintyi esimerkiksi syksyllä tangokuninkaallisten kanssa. Kiertueen viimeinen konsertti oli Finlandia-talossa.

Ritva heittää väliin, että hän on vaihdellut vaippoja kaikille lapsenlapsilleen. Kaksi vuotta hän vielä eläkkeelle jäätyään keskittyi markkinoimaan Lailan laulu -kirjaa. Sitten hän taas päätti tarvitsevansa aikaa huolehtia lapsista. Kesäteatteripäivän jälkeen isoäidin paikka oli Tuusulassa tyttöjen luona, jotta Markus pääsee puolisonsa kanssa hääpäivämatkalle.

– Pauliinan kolmesta pojasta vanhin soittaa rumpuja ja nuorin haluaa aloittaa pianolla. Kinnusen perhe on ollut aina iloinen perhe ja musiikki kuuluu iloisesti elämään, Ritva hymyilee näyttäen noin 20 vuotta ikäistään nuoremmalta.

• Auli Kousa

Artikkelikuva: Pauliina muistaa nähneensä tätinsä Laila Kinnusen vain kerran selvänä. Ritvalle Laila on aina rakas sisko, joka ennen ongelmien peittelemisen tuomaa ahdistusta antoi paljon iloa. Laila veti Ritvankin vähäksi aikaa laulajaksi.

Jaa artikkeli: