fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Maailman aliarvostetuin suru

Helmikuun 14. oli komea hiihtokeli. Kaverini Jonnan somepäivitys kunnioitti hänen veljensä kuoleman vuosipäivää. Jonna kirjoitti kauniisti, että sisaruksen menettäminen on maailman aliarvostetuin suru. Hän kertoi myös, että haluaisi soittaa veljelleen ja puhua kaikesta, ennen kaikkea siitä, miksi menit kuolemaan.

Soitin tammikuun viimeisenä (tai ehkä toiseksi viimeisenä) päivänä äidilleni. Kysyin, mitä kuuluu. Hän sanoi olevansa hautausmaalla, koska on veljeni kuoleman vuosipäivä. Enpäs ollut muistanut. Selvisi, että siitä on jo 14 vuotta.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että silloin talvi alkoi vasta tammikuun lopulla. Menin vanhempieni luo hiihtämään, mutta unohdin monot kotiin. Äiti kysyi, kävisinkö veljeni luona. Oli huolissaan. Kun en voinut hiihtää, sauvakävelin sinne. Hävetti – se sauvakävely. Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Sauvakävelin takaisin – hävetti edelleen.

Seuraavana päivänä äiti soitti töihin, voisinko tulla illalla käymään. Ihmettelin, miksi, juurihan eilen kävin. ”Koska veljesi on kuollut”. Heitin kännykän seinään. Nokialainen näppäinpuhelin jakautui osiin, muttei hajonnut. Älypuhelin ei selviäisi vastaavasta. Itkin koko junamatkan.

Terveyskeskuksen kellarissa veljeni näytti komeammalta kuin koskaan. Kuivilla olo tekee ihmeitä. Jeesuskin teki, ja veljeni näytti pitkässä tukassaan vähän samalta. Rukoilin, että hänkin nousisi kuolleista. Hänkin oli kantanut meidän taakkojamme, mutta luhistunut niiden alle. Hävetti, että olin ollut niin paska veli.

Viimeinen puhelumme oli pettymys, minulle. Alkuvuoden toiveikkuus oli vaihtunut taas siksi narkkarin kitinäksi. ”Ne vittuilee mulle”. ”Ne” olivat sosiaalityöntekijöitä. Mietin, kauanko minun pitää odottaa, että veljeni alkaa minulle kunnon veljeksi.

Hautajaisissa pidin kauniin puheen, vaikka itketti. Kehotin kaikkia näkemään halveksituissa ihmisissä oman veljensä. Upea lause. Mutta plagiaatti Jeesukselta.  

Olin pitänyt adresseja maailman turhimpana asiana. Ehkä siksi muistan, miten hyvältä tuntui, kun kaverini lähettivät adressin. He, kauniit, lahjakkaat ja menestyneet ihmiset muistivat veljeäni, jota itse olin hävennyt.  

Sisaruksen menettäminen on maailman aliarvostetuin suru. Varsinkin, jos osaa arvostaa veljeään vasta, kun on menettänyt hänet.

Kun Jonnan veli kuoli, minä olin sisaruksen menettämisen vanhempi valtiomies. Neuvoin, että suru pitää käsitellä, eikä sitä saa paeta. Jonna kysyi, mitä se tarkoittaa. Älyttömän hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys kuuluu, miksi olen veljeni kuoleman jälkeen hiihtänyt niin pakkomielteisesti.

Kun näen halveksitun ihmisen, saatan muistaa, että minulla oli joskus veli.  

  • Janne Metso
Jaa artikkeli: