fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Silmät kiinni ja sydän auki

Kirjoitan tällä kertaa kolumnin. Tähän minun tekstini jo paremmin sopivatkin, sillä mielessä pyörivät vähän suuremmat kuviot kuin Valkealan tai edes Kouvolan kokoiset. No, miten sen nyt ottaa, kun mielessä ovat erityisesti lapset.

Pyrin täysin eroon tunteesta nimeltä pelko. Suunta ei ole uhkarohkeus. Oikea suunta on rakkaus, johon sisältyvät niin valo kuin luottamus. Luotan muun muassa siihen, että näkemästäni pahasta huolimatta hyvän tien valinneiden ihmisten määrä kasvaa koko ajan suuremmaksi, kun yhä uudet ihmiset vain uskaltavat avata sydämensä sen verran, että ymmärtävät, missä paha asuu.

Suunta ei ole seurata kaikkea, mikä nostaa esiin pelkoa. Kun näytölle tulee jotakin keksittyä pahaa, suljen silmäni, tai yleensä ruudun, koska muuten joudun tekemään kovasti työtä, jotta saan mielessä kuvan edes pienennettyä. Koska lapsille sopivien ohjelmien tauoilla esitetään väkivaltaisia mainoksia, mitä en missään tapauksessa päätoimittajana sallisi, olen jättänyt koko katsomisen vähälle. Katson kaunista ja hyvää, puhdistavaa ja avartavaa, enkä kuonakuormaa kasvattavaa.

Minä uskon, että koronasta tehtyjen käsittämättömän pienten uutisten tarkoitus on vain lietsoa pelkoa, jotta ihmiset turvaisivat auktoriteetteihin ja tottelisivat niitäkin käskyjä, joissa ei lopulta ole mitään järkeä, saati rakkautta tai hyvyyttä. Kannattaa tutkia itse, mihin jäljet johtavat.

Kun tulee todellista, siinäkin mieluummin luen tai kuuntelen kuin katson. Kuuntelen sekä mielellä, järjellä että sydämellä. Jos jokin ei tunnu todelta, annan sen olla. Otan vastaan sen, mille vaisto sanoo kyllä. Hyväksyn sen, että olen tehnyt paljon virheitä ja uskonut valheisiin, suuriinkin. Työssäkin olen tehnyt virheitä, onneksi enemmän naurettavia kuin suuria.

Olisi helpompaa antaa asioiden olla ja keskittyä vain tekemään omasta elämästä mahdollisimman helppoa ja nautinnollista. Jos henkinen laiskuus olisi tavoite, tuskin olisin toimittajaksi, saati päätoimittajaksi lähtenyt. Päätin etsiä merkitystä. Sitä yhä etsin, aina vain syvemmältä ja korkeammalta. Kun hiljentää hälinän ja todella etsii, myös löytää. Löytää jopa sellaista, joka muuttaa näkökulmia.

En voi hyväksyä, että pieniä lapsia laitetaan näyttelemään seksitanssia elokuvaan. Sen julkaisi Netflix, yhtiö, jonka on saamieni tietojen mukaan palkinnut henkilö, joka on tuomittu lapsipornon levittämisestä. Uskoo, ken uskoo tai viitsii tutkia. Moni uskoo, sillä sadat tuhannet ovat vaatineet yhtiötä oikeuteen. Minä vain lopetin katselun, vaikka hyvääkin olisi tarjolla. En ole itse siitä aiemminkaan maksanut.

Olen avannut sydämeni näkemään, että Hitlerin teot olivat harjoittelua siihen, mitä sen jälkeen on kadonneille lapsille tapahtunut. Siksikin mitään lasten hyväksikäyttöön viittaavaakaan ei pidä hyväksyä. Mieleni ei ole pystynyt katsomaan kuin kuvaa, jossa sotilas kantaa kidutettua, ehkä pelastettua lasta. Mieli ei ole pystynyt edes lukemaan, mitä heille on tehty.

Vaan ei meidän kauhukuvia kuulukaan silmin katsoa, olkoot todellisia tai keksittyjä. Meidän kuuluu vain uskoa, että maan päällä on yhä pahuutta ja että se käyttää ovelasti hyväkseen kaikenlaisten fariseuksien mieliä ja egoja. Se kiristää otettaan, kunnes tarpeeksi paljon ihmisiä näkee totuuden ja päättää elää täysin valon puolella, kutsuttakoon sitä sitten Jumalaksi, maailmankaikkeudeksi tai puhtaaksi rakkaudeksi.

Kiitos Sepon viitseliäisyyden, meillä palavat iltapimeällä jo pienten tuikkujen rivit. Lyhdyt hankin kynttilöille. Sama tapahtuu sisällä. 

Pimeys on syvimmillään ennen kuin valo valtaa kaiken. Mutta valo voittaa. Se, ja vain se, on varmaa. 

Syvenevästä pimeydestä huolimatta, tai ehkä jopa sen tähden, valo kasvaa enemmän.

Auli Kousa

Jaa artikkeli: