fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Taputuskielto

Oxfordin yliopiston opiskelijakunta kielsi taputtamisen. Syynä se, että ele voi ahdistaa joitakin opiskelijoita. Sen sijaan käytetään jazz-kädet -nimistä elettä. Siinä käsiä heilutetaan äänettömästi ilmassa. Siis pienen joukon takia täytyy toimia tietyllä tavalla. Mistäköhän syystä mieleeni juolahtaa eräs d-sana?
Häiriinnyn ambulanssin sireenistä, kovaäänisestä koiranhaukunnasta, räksyttävästä moposta, yöllisestä puheesta hotellin käytävällä, riitelystä… Mutta sellaisia tilanteita väistämättä kohtaa joskus.
Ei sekään innosta, että käyttäisin kuulonsuojaimia ikuisesti. Hiukset pitäisi leikata siitä ympäriltä. Sen kerran kun korvia puhdistaisi, tulisi varmasti huonolla tuurilla juuri desibelejä paukuttava koiralauma ärjyvien moottoripyörien kyydissä. Samaan aikaan joku lähettäisi ilotulituksia ja ambulansseja vilisisi kuin sieniä sateella.
On monia muitakin tilanteita, joissa ääni voi häiritä. Pitäisikö poliisin sakottaa, jos joku huutaa päänsärkyisen ollessa huoneessa?
Olen tavannut elämäni varrella useita, joilla on vaikeuksia, jopa mahdottomuus kuulla. Äänenvoimakkuutta kannattaa pitää kohtuudessa jo ihan omankin kuulon vuoksi. Mutta jos puu on kaatumassa päälle, niin sitten huudetaan kurkku suorana, että kaikki tajuaisivat siirtyä turvaan.
Esityksissä voi olla paikallaan välttää välitaputuksia. Siinäkin pitäisi esiintyjällä olla oikeus päättää asiasta. Mitä sitten seuraavaksi? Jokainen yskijä saman tien salista ulos? Varmuuden vuoksi jo siinä vaiheessa, kun esitys ei ole edes alkanutkaan. Ettei vain mene yskäisemään esityksen aikana.
Jos kerta kaikkiaan jalka alkaa vispaamaan sitä tahtia, että moisella tahdilla kannattaisi jo kehitellä jalkakäyttöistä vatkaushärveliä, pitäisikö sekin evätä? Ei oikeutta ole siihen, paikallaan on istuttava. Sama kuin koulu, jossa pitää istua hiljaa paikoillaan.
Voisihan historiaa esittää toisille näytelmänpätkin ja musiikintunnit yhdistää liikuntaan. Ennemmin vaikka steppaan kuin hyppään letkajenkkaan mukaan. Mutta olisihan se ainakin näky, kun alakoululaiset hyppelisivät letkajenkkaa lastenlaulujen tahdissa.
Lukiossa sitten laulettaisiin historian tunnilla kuviteltuja, mutta tilanteeseen sopivia laulunpätkiä. Lyhyeksi jäänyt rauhanaika: ”Mutt’ kesti se vain hetkisen jo murheeksi vaihtuen.” Berliinin muurin rakentajille sen sortuessa: ”Kestävän sen vannoit.” Kansalainen sodassa: ”Oon raukka, kun nyt täytyy mun se kestää, en estää voi.” Pitkässä sodassa sanottua: ”Ei rauhaa kai milloinkaan saa.” Useimmat rintakorunsa menettänyt kreivitär: ”Nyt on rinnassain yksi.” Lapsihallitsijasta voisi mainita: ”Hän ei ole vuosiltaan, vielä yhtätoistakaan.” Keisari Neroon pettynyt naisystävä: ”Niin tytön mieli vaihtuu kuin savu, joka haihtuu.”
Tätä viimeisintäkään näistä laulunpätkistä en keksinyt itse. La donna riccian lauloi aikoinaan suomennettuna Laila Kinnunen.
Totisesti on hienoa nähdä sellaista, joka saa yleisön innostuneesti taputtamaan käsiään. Kiljumista en esityksissä arvosta. Tosin voihan se mieli muuttua. On nimittäin vuosien varrella ollut melkoista vaihtelua siinä, miten korkeita ääniä pystyn tuottamaan. Joten kiljukoon nyt Japin kaula…

Janne Kousa

Jaa artikkeli: