fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Television harhauttama kansakunta

Annoin imuroida itseni elokuvien ja sarjojen maailmaan. Ongelma ei niinkään ole siinä, jos katsoo liikkuvaa kuvaa, vaan siinä, jos sen luoma kuva aiheuttaa vääristyneen käsityksen ympäröivästä maailmasta. Aloin ymmärtää, miksi Yhdysvalloissa on tiettyjä ongelmia.
Väitän, että Yhdysvallat on hukassa liian television katsomisen kanssa. Televisiouutiset suoltavat antisankareita.
Pahan kuuluu saada huomiota niin vähän kuin mahdollista. Silti se saa sitä mahdollisimman paljon. Kuvittelenko vain, vai onko niin, että keskimäärin paremmin tunnetaan rikoksen tekijöitä kuin uhreja?
Kauhu on pahuuden normalisointia. Aina kun jokin asia esiintyy esimerkiksi elokuvissa, televisiosarjoissa tai musiikkivideoissa useammin kuin oikeassa elämässä, kyseessä on sen asian normalisointi. Tiettyihin asioihin turrutetaan hyvin paljon, jottei niiden poikkeavuus enää tuntuisi missään.
Ei tuolla kaduilla tule vastaan ihmisiä, jotka peittävät huvikseen toisen silmänsä. Korkeintaan jos silmään menee roska. Miksi tämä ilmiö sitten on niin tuttu viihdeteollisuudesta? Ihailevatko he merirosvoja? Onko heillä roskia silmissä tai silmäsairaus? Jos näössä ei ole mitään vikaa, onko kyseessä joku näkötesti? Ainakin asioita näkee vähemmän.
Hannun ja Kertun sadun tietävät muistavat, että noita haluaa lapsille pahaa. Sellaisen filmatisoinnin sadusta olen nähnyt, jonka kiikutin samana päivänä pois. Luulin kyseessä olevan toimintaa, mutta rumaa kauhuahan se oli.
Noidan haluamalla pahuudella ratsastaa tiuhaan musta huumori. Samaa pahuutta höngitään lukuisissa televisiosarjoissa ja elokuvissa. Niiden ikärajojen ei tarvitse olla edes kovin korkeita, jotta asia otetaan jotenkin puheeksi.
Kun asiat loksahtavat mielessä ja tajuaa, mitä jokin paha asia todella on, miten se tehdään ja miten se vaikuttaa, ei siitä enää halua vitsailla.
Tavallistaminen on hyväksynnän hakemista. Toisaalta se on myös tylsyyden peittämistä. Elokuvan todellisen mielenkiintoisuuden saa selville siitä, mitä hyvää se saa aikaan katsojalle.
Mitä liikkuu televisio-ohjelman naisyleisön mielessä, kun he nousevat seisomaan, taputtamaan ja hurraamaan, kun haastateltavaksi saapuu nainen, joka aiheutti miehelleen fyysistä haittaa?
Mies oli kohdellut naista huonosti. Jos kyseinen nainen oli vahva ja itsenäinen, eikö hänen olisi pitänyt lähteä suhteesta ja ilmoittaa viranomaisille? Huonon kohtelun hyväksyminen ei ole rakkautta.
Miss America hylkäsi uimapukukilpailun. Formulassa ratatytöt saivat lähtöpassit. Koska eihän nainen saa olla katselunkohteena televisiossa. Sehän onkin sitten eri asia, kun kaduilla pitää naisten saada kulkea yläosattomissa, koska miehillä on siihen oikeus.
Ei ole vieläkään päähäni pälkähtänyt, miten yksinään syrjässä ja kenties pimeällä liikkuvaa naista auttaa, jos joukko naisia pukeutuu vähäisesti keskellä päivää.
Siis mielenosoitukseen nainen saa pukeutua vaikka kuinka vähäisesti, ja rannalla voi valita uimapukunsa peittävyysasteen. Sillä siellähän miehillä on käytössään taikalasit, joiden avulla he eivät näe naisia, eivätkä siten voi pitää näitä millisekuntiakaan katseensa kohteena. Hämmästelevät vain raukat, miksi törmäilevät tuon tuosta johonkin kävellessään.
Mitä tulee naisten pukeutumiseen, niin asiallinen mies kohtelee naista hyvin, toi vaatekerta mieleen sitten pikemmin paratiisisaaren tai pohjoisnavan. Lähinnä tällainen mies voi sanoa, että toivottavasti toinen ei tukahdu kuumuuteen, jos lämpimällä säällä yllä on vaatetta kuin naparetkelle lähtiessä.
Jos haluaa suojata talonsa, eikö korkea tiiliaita ole huomattavasti varmempi kuin kukkaistutukset? Eihän ystävällinen ihminen tule niitä kukkiakaan tallomaan, mutta huonosti käyttäytyvälle niiden ylittäminen on huomattavasti helpompaa.
Janne Kousa

Jaa artikkeli: