Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Turvallisesti Suomessa

Aseen pamaus on kova. Armeijassa tuli rynnäkkökiväärin lisäksi käytettyä myös pistoolia. Sarjakuvasankari Lucky Luken kaltaista tarkka-ampujaa ei minusta saisi varmaan tekemälläkään. Kertausharjoituskutsua tuskin on odotettavissa. Sen jälkeen on kokemusta kertynyt vain elektronisista aseista. Mutta tulipahan armeija kuitenkin käytyä.
Puolustusvoimat on kehittynyt siitä, kun itse olin palvelustani suorittamassa. Palvelus on hyvä sana. Se kertoo siitä, että kotimaa on itseä suurempi. Palveluksia voi olla muunkinlaisia kuin asepalvelus. Kansalaispalvelus olisi hyvä lähtökohta koko maan kattavaksi toiminnaksi. Aloite siitä voi lähteä jokaisesta itsestään.
Kansalaispalvelus ei välttämättä tarvitse suurta järjestelmää taakseen. Jokainen pienikin teko maan hyväksi voi antaa yllättävän paljon. Esimerkiksi viihtyvyyden parantaminen, kulttuurin nostaminen, ympäristön puhtaanapito ovat kansalaispalveluksia.
Pasifismi, rauhanaate ei toimi todellisuuspakona. Rauhanaate on valtavaa työtä ja ahkeruutta vaativaa. Sovitteluun kannustamisessa on maailmassa mittava työkenttä.
Puolustusvoimat on nimenä kuvaava. Se kertoo siitä, että Suomi turvautuu uhkan varalta, ollen valmiina puolustautumaan. Tällainen järjestelmä on tarpeeton vain, jos sille keksitään oikeasti toimiva vaihtoehto. Maa, jolla ei ole omaa armeijaa, tarvitsee apua muualta kohdatessaan sotilaallisen uhan. Onko se varmasti pyyteetöntä puolustamista? Saako mikä tahansa maa apua, ilman vastapalveluksia tai vaatimuksia?
Suomella on maata ja merta. Taivas lyö tulta ihan kappaleessakin, ja totta kai ilmassa tuntuu tuuli. Voimakenttä, joka herkuttelisi ammuksilla voisi olla sopiva turva. Sitten Suomi olisi turvassa. Mutta kuka voimakentän tekisi? Sen pitäisi pysyä merialueilla. Tai ainakin merialueilta olisi kaikki evakuoitava maalle. Toisaalta jos suojakenttä reunustaisi vain maarajoja, pitäisi sen siltikin kiertää myös maan alta. Muutenhan joku myyrä voisi kaivautua läpi.
Voimakenttä estäisi lähdön ja saapumisen. Milloin uhka olisi ohi? Kuukauden, vuoden, vuosikymmenen, vuosisadan päästä? Miltä tuntuisi, jos sukupolvi toisensa jälkeen katsoisi meren kuohuvia aaltoja vain voimakentän takaa?
Voimakenttä voi tuntua hullulta tieteiskuvitelmalta. Tarkoitukseni onkin lähinnä osoittaa ristiriita siinä, että kaunopuheet rauhasta ovat sanahelinää, ilman innovatiivista ja ahkeraa työtä sen eteen. Todellinen kapinallinen etsii sotia luovat järjestelmät ja tekee kaikkensa niiden poistamiseksi.
Aloittaa pitää väkivallan uhasta. Monet televisio-ohjelmat, elokuvat, uutiset ja tietokonepelit antavat ainakin Yhdysvaltojen kansalaisille sen kuvan, että uhka on paitsi todellinen, myös todennäköinen. Väkivallan uhka saa monen haluamaan pitää asetta. Aseiden määrä taas lisää väkivallan uhkaa.
Pelossa ei kannata elää. On keskusteltava avoimesti ja kohdattava todellisuus. Uhkia ei ole kaikkialla, mutta niiden olinpaikkaa voi olla vaikea tai jopa mahdoton tietää. Uhkia voidaan luoda ja niitä voidaan vähätellä.
Kunhan muistetaan, että rauhanaatetta tarpeellisempaa on rauhantyö. Hyvillä ajatuksilla on lyhyt jälki, jollei niitä tuoda esille ja levitetä. Puolustus on juuri se, mihin kannattaa varautua. Jos pystyy takaamaan, ettei Suomelle tule koskaan tarvetta puolustautua, voi Puolustusvoimien lakkauttamista miettiä. Jos pukeutuu valkoiseen lippuun, antautuu uhan osuessa kohdalle. Sitä ei muuta se, vaikka kapinallisuuden takki olisi niittejä täynnä.
Janne Kousa

Jaa artikkeli: