fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kolumni: Ulvontaa

Myönnän, että armeijassa olin mukana tytöille vislailussa. Kyllähän se pisti meidän nuorten miesten silmään, jotka sattuivat silloin ulos katsomaan, kun naapurikasarmin muodostelmassa oli useampikin viehättävän näköinen nuori nainen. Kuten arvata saattaa, ei vislailu ollut kovinkaan mieluista toiselle osapuolelle.
Ei siinä kuulunut Passepartout’n ja muiden seikkailuista tutun laulun sanat: ”Vislaa vaan”. Ja voi sitä juhlaa, kun pääsi katsomaan, millaisia jumppaliikkeitä naiset ohjasivat. Olivat sentään valinneet helpompia kuin se minun kerran ehdottamani jalan laittaminen pään taakse etukautta.
Kiitos Elisabeth Rehnin ja muiden asiaa ajaneiden, Puolustusvoimissa on aiempaa enemmän naisia. Puolustusvoimain komentaja kuulemma kaipaa heitä lisää.
Sinkkumiehelle tuli kuitenkin välillä sellainen dystopiamainen kuva ajoittaiseen kasarmihöperyyteen vaipuessaan, että suurin osa naisista on lähtenyt jonnekin ja maailma on silkkaa metsää. Juurikaan ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia keskustella siitä, miten naiset ajattelevat asioista.
Kyllä me jätkätkin osattiin olla välillä toisillemme rasittavia. Ei sitä olisi tarvinnut kerta toisensa jälkeen kuulla, mitä toisen teki mieli. Ja piikikäs sarkasmi varmasti raaputti ikävää tunnetta useammalle, kun joidenkin yhtäläisten kirjainten jakaminen riitti vaihtamaan toisen nimen simpanssiksi ja kehottamaan apinaradalle.
Oli ihan ymmärrettävää, että toinen harmistui, kun kysäisin, onko hän tietynlainen, kun eräs kirosanaksi heitetty ei voinut häntä vähempää kiinnostaa. Enkä itse tykännyt yhtään, kun jotkut pistivät tupakaksi, eikä saanut mennä pois muodostelmasta.
Tosin jos toisen jalan pitäminen paikallaan riitti, niin kyllä siinä sitten veti sellaisia yhden jalan tanssikuvioita, että ne tuskin missään kuuluvat armeijan käsikirjaan.
No sitähän sanotaan: ”Tyhmä saa olla muttei tykkimies.” Kun kotiutui jälkimmäisenä, niin täytyihän sitä toivoa, että jos kerran on tykäri, niin lause toimisi toisinpäinkin.
Eräällä videolla kuvataan naisen kymmenen tunnin kävelyä New Yorkissa. Videolle on valittu materiaalia parisen minuuttia. Mukana on esimerkiksi sellaista häirinnäksi tulkittua puhetta miehiltä kuin: ”Hyvää iltaa”. ”Mitä kuuluu tänään”. ”Mitä kuuluu kaunotar, vietä hyvä päivä” Nainen kävelee hiljaa hymyilemättä ja mitään vastaamatta. ”Et puhu mitään. Jos annan sinulle numeroni, puhuisitko minulle? (Olenko) liian ruma sinulle?” Pahuksia tulee jokunen, joku kävelee vierellä. Osa käytöksestä on syystä häiritsevää ja asiattomaksikin tulkittavaa.
Asetelma, jossa mukana on perussivistykseen luettavaa kohteliaisuutta, ei enää kuvasta häirintää. Siinä vaihtuu tarkoitus jo miesten syyllistämiseen siihen, että kehtaavat edes puhua naiselle mitään kohteliasta. Pitäisikö sitä sitten heitellä ympäriinsä lokaisia kommentteja tyyliin: ”No sinäpäs olet kyllä sen näköinen, että pieleen maalattua ladonseinääkin katsoo mieluummin.” ”Taidankin sääliä vanhempiasi, kun joutuivat tuon näköistä kasvattamaan.”
Voisihan sitä toki sanoa jonkun olevan älykkään näköinen, mutta mistä sen äkkiseltään osaa sanoa? Siis onko jollakin joku mensanjäseniä tähystelevä tutkalaite, joka piippaa sitä kovemmin, mitä suurempi älykkyysosamäärä toisella on? Ja mistä sitä tunnistaa, että joku vastaantuleva ajattelee kauneuden olevan vain ulkoista? Vai pitäisikö miesten olla hiljaa?
Joku löytää netistä kumppanin toinen ei. Kai siinä sitten on pakko rohkaistua puhumaan.
Jos haetaan vain syytä toisista, ei välttämättä ehdoteta, miten voisi toimia paremmin. Kenties sekin vaikuttaa, ettei ihmisiä enää kohdata luonnostaan niin paljoa. On aivan eri asia nähdä viikossa kymmenien tuntien ajan töissä tai koulussa ihmisiä kuin asua yksin syrjäisellä alueella työttömänä. Sitä voi sitten vaikka jännittää niin, että tulee möläytettyä vaikka mitä. Tai sitten ei vain tiedä tai tajua paremman käytöksen arvoa.
Se ei helpota yhtään asiaa, että kohteliaana olemista vaikeutetaan olettamuksella siitä, että oven avaaminen voisi tarkoittaa ajatusta siitä, ettei toinen osaa sitä itse tehdä. Minä en niin paljoa hingu ovenkahvoja koskettelemaan, ettei minulle saisi avata ovea.
Maailmalla on kyllä ammatikseen ovia avaavia. Mutta onkohan heissäkään paljoa sellaisia, jotka avaavat joka ikisen oven työnantajansa edellä? Ja jos jollekin on kauheaa se, että toiset avaavat hänelle ovia, niin voihan hän kipaista toisten edelle ja antaa toisten maistaa omaa lääkettään.
Janne Kousa

Jaa artikkeli: