fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Kotikylään takaisin

Kotikylään takaisin

Tuntolevy

janne
Pe, 29.03.2019 – 11:10

Tuohikottilainen jääkäri Veikko Valtter Kola kaatui ja jäi taistelutantereelle ankarissa torjuntataisteluissa 10.3.1940 Äyräpään Vitsaaressa.

Vapaaehtoiset venäläiset löysivät hänet ja lähes vahingoittumattomana säilyneen tuntolevyn eli tunnuslevyn. Siitä alkoi prosessi, joka päättyy, kun jääkärin maalliset jäännökset haudataan juhlallisesti Tuohikotin hautausmaahan.

Veikko Kola syntyi Tuohikotin Hietarossa. Sieltä hän lähti sotaan, eikä koskaan palannut. Vanhemmat ostivat Nuuttilan tilan vuonna 1947. Siellä seinällä seuraavat sukupolvet ovat katselleet Veikon kuvaa. 

Myös perheen vanhin poika Muisto Kola kaatui, kolme viikkoa heinäkuiselta vihkilomalta palaamisen jälkeen. Perhettä ei ehtinyt hänellekään tulla.

Hänet päästiin vuonna 1941 siunaamaan heti Tuohikotin multiin, ja häntä saatiin rauhassa surra. Lasten näkökulmasta hänessä ei ollut mitään pohtimista. 

Kolan kuusilapsisesta perheestä ehti kolmaskin viidestä pojasta mukaan sodan loppuvaiheisiin. Vuonna 1925 syntynyt Tauno palasi elävänä kotiin.

 

Lähellä reittiä
 

Asko Kola teki moneen otteeseen töitä rakennustyömailla Neuvostoliiton puolella. Siellä kulkiessaan hän tuumi, mihin on Veikko jäänyt.

Erityisen vaikealta tuntui ajatella, josko hänet on haudattu esimerkiksi suljettuun Norinskin kaupunkiin, johon on paljon sotavankeja haudattu. Se avautui 90-luvulla. Asko rakensi siellä meijeriä hautausmaan vieressä. Työmaa yhdistettynä kertomuksiin vankien kokemuksista oli rankka paikka.

Ei Asko uskonut, että Veikon kohtalo koskaan selviäisi. Asia oli jo unohtunut, kun ei viiteentoista vuoteen tullut edes käytyä rajan takana. Sitten tuli kirje, jossa Askoa kehotettiin tulemaan terveyskeskukseen DNA-näytettä varten.

Venäläiset vapaaehtoiset ovat jo pitkään etsineet kaatuneita, jotka voitaisiin toimittaa Suomeen. Yleensä pystytään päättelemään, että kyseessä on suomalainen. Tunnistusta pystytään harvoin varmistamaan, sillä monen tunnuslevy on vaurioitunut.

Veikon tunnuslevy oli säilynyt lähes vahingoittumattomana. Pelkästään siihen ei kuitenkaan luotettu. Vielä pystyy DNA-näytteitä ottamaan. Aija kertoo, että etsintöjä voidaan jatkaa ehkä vielä kymmenen vuoden ajan. 

 

Toivoton paikka
 

Veikon jäännökset löytyivät kesäkuussa 2017 maahan hautautuneena paikasta, jonka ohi Asko oli monet kerrat ajanut erityisesti Svetogorskin aikoihin, eli Viipurin ja Imatran väliltä.

Kahden kilometrin pituisesta Vuoksen Vitsaaresta yritti joukko miehiä Suomea puolustaa. Sotateknisesti saari oli lähes mahdoton puolustaa. Veikko taisteli vielä sen matalassa päässä, jossa ei ollut juuri mitään suojaa.

Asko ja Aija näyttävät kartan, johon on merkitty saaressa tai sen läheisyydessä samoihin aikoihin kaatuneita.

 

Huolenpitoa
 

Veikko ehti kirjoittaa kotiin useita kirjeitä 105 päivää kestäneeltä sotataipaleelta. Kirjeet oli osoitettu äidin ja isän lisäksi myös Taimi-siskolle. Ne ovat ainakin pääosin tallessa ja siirtymässä nykyaikaisen tallennuksen jälkeen neljännen sukupolven haltuun. Itsenäisyyspäivänä osa suvun nuoria luki yhdessä Veikon kirjeitä.

Veikko ei halua perhettä niissä huolestuttaa. Vain yhdessä kirjeessä hän kertoo rankasta kokemuksesta. 

21-vuotias nuorukainen huolehtii enemmän siitä, miten kotirintamalla pärjätään. Jumalan siunausta ja suojelua hän toivottaa lähes joka kirjeessä. Itse hän sai voimaa virsistä.

 

Vain kuva kertoo
 

Ensimmäinen Veikon veljien lapsista syntyi vuonna 1951, joten kukaan heistä ei muista edes sota-aikaa. 

Omia jälkeläisiä Veikko Kola ei ehtinyt saada, mutta Taunon, Martin ja Reijon lapset usein miettivät setäänsä. Aija Kola kertoo, että varsinkin lapsena he kuvan ääressä pohtivat, josko Veikko vaikka on elossa jossakin rajan takana. Taisi vangiksi joutumisen mahdollisuus myös ahdistaa. Aija erityisesti muistaa pohdinnat, josko Veikko-setä palaa ja puhuu vaikka venäjää. 

Vaari kuoli jo vuonna 1953. Mummo kuoli vuonna 1964. Askolla on vielä tallella mielikuvat siitä, miten mummo odotti pitkään pojan palaavan elävänä. Raastavinta oli epävarmuus. Asko muistaa mummon myös itkeneen ja puhuneen sota-ajasta.

Miehet eivät vaikeista kokemuksistaan puhuneet.
Jälkipolvet ovat kiitollisia siitä, että 79 vuoden jälkeen Veikko saatiin takaisin kotiin veljensä viereen sankarihautaan, ja hänen kohtalonsa selvisi. 

 

Monivaiheinen palautus
 

Asko sai kirjeen 10. marraskuuta 2017. Siinä kerrottiin tilanne ja kysyttiin suostumusta testiin. Posken sisäpinnalta otettiin 23.11. niin sanottu iso DNA. 

Askon näytteistä varmistui sukulaisuus, joten muiden ei tarvinnut näytteitä antaa. Vahvistus tarpeellisine tietoineen tuli 17.12.2018. Pieni valkoinen arkku tuotiin 29.1.2019 Helsingistä Hukalan kappeliin. 

Suvun nuorimmatkin olivat vastassa, kun arkku tuotiin Valkealaan odottamaan hautajaisia. Viidettä polvea edustava 5-vuotias kevensi hetkeä toteamalla, ettei Veikko-setä ole täällä yksin. Kaikkineen vastaanotosta syntyi hieno hetki. 

Veikko Kola on siunattu sotien jälkeen Tuohikotin hautausmaalle kentälle jääneenä. Hauta on siis valmiina. 
Tuohikottiin ei tiettävästi ole aiemmin ketään palautettu.

Aija Kola suunnitteli lähtevänsä mukaan, kun haetaan seuraavia rajan takaa löytyneitä syksyllä 2019. Päätarkoitus on osoittaa, miten kiitollisia he ovat suomalaiselle Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:lle sekä venäläisille etsijöille.

Veikko siunataan sotilaallisin kunnianosoituksin kotikylänsä hautausmaalle. Siunauksen toimittaa kenttärovasti Vesa Aurén. 

Tunnistamattomia siunataan kahden vuoden välein yhteisessä muistotilaisuudessa. Valtakunnalliset sankarihautajaiset järjestetään tänä vuonna 19.5. eli kaatuneiden muistopäivänä Lappeenrannassa.

AK

 

Kolat
Serkukset Aija ja Asko Kola pohtivat lapsena kuvaa katsellessaan, mitä Veikko-sedälle on mahtanut tapahtua. Askolle sedän kohtalo tuli usein mieleen hänen työskennellessään Venäjällä.

 

Jaa artikkeli: