Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Minun lukioni

Paula Seppälä voitti Valkealan Sanomien kirjoituskilpailun, jonka aiheena oli Valkealan lukio.

Minua ei kiusattu ylä-as­teella. Elin kuitenkin pienessä jännityksessä koko ajan, olo oli kuin hammas­lääkärin odotushuoneessa: vielä ei ole tapahtunut mitään ikävää mutta kohta varmasti tapahtuu.

Muutama ylimääräinen kilo ja finnimatto takasivat mah­dollisuuden ja minähän odotin. Odotusta ei koskaan palkittu, selvisin kolmesta vuodesta muu­tamilla ikävillä kommenteilla ja vihdoin pääsin lukioon.

Valkealan lukion rauhallinen ilmapiiri, ystävät ja mukavat opettajat antoivat vihdoin mah­dollisuuden hengittää vapaasti ja sain olla oma itseni. Tuntui kuin olisi annettu lupa aikuistua yh­dessä päivässä.

Muutos yläkouluun oli val­tava: ilmapiiri oli levollinen ja ystävällinen, opiskelun luonne muuttui itsenäisemmäksi, kysy­mykset ja vastaukset vaihtuivat esseiksi ja välitunnilla sait käy­dä vaikka Peräseinäjoella… jos vaan vartissa ehdit.

Tämä kaikki sopi minulle pa­remmin kuin hyvin ja lukiosta on paljon hyviä muistoja. In­nostuin pari vuotta sitten ko­keilemaan avantouintia ja läh­din tyttären kanssa tutustumaan Tykkimäen saunaan.

En ollut käynyt ennen avan­nossa saatikka Tykkimäen sau­nassa ja ensimmäinen kerta vähän jännitti. Löysimme kui­tenkin lauteille ja hetken päästä viereen istahti kovin tutun oloi­nen ihminen.

Pian saimmekin opastusta saunomisen ja avantouinnin sa­loihin lukion aikaiselta musii­kin opettajalta. Hyisen uinnin ja löylyttelyn lisäksi ehdimme vähän muistelemaan menneitä ja paremmin tuntui ope muista­van asioita ja ihmisiä kuin minä konsanaan.

Ylä-asteen musiikin tunnit olivat olleet lähinnä pulpettien päällä istuskelua ja jutustelua. Uskoin tilanteen jatkuvan sa­manlaisena ja valitsin musiikin lukiossa lähinnä siksi, että ku­vaamataidossa ei kohdallani to­dellakaan ollut kyse taidosta: hyvä jos osasin tikku-ukon piir­tää, joten musiikki oli vain pie­nempi paha.

Olin sitä paitsi lapsena käy­nyt pianotunneilla, koska äiti­ni mielestä minulla oli pianistin sormet. Voin nyt paljastaa, että pitkät sormet eivät tosiaan takaa musikaalista lahjakkuutta ja pia­non pahoinpitely loppui kaikessa hiljaisuudessa.

Olin kuitenkin valinnut luki­ossa opiskelevani musiikkia ja aineen opettajana toimi tuolloin Hannu Kaikko. Ensimmäinen shokki oli laulukoe. Mitä ihmet­tä?! Olin ehtinyt jo tuudittautua aikuiseen olotilaan ja levolliseen sopusointuun esseiden ja vapau­den maailmassa.

Ei kai aikuisen ihmisen pidä laulaa muiden kuullen, ainakaan jos ei osaa eikä tahdo. Järkytystä hieman hälvensi se, että luokan eteen ei tosiaan tarvinnut kiive­tä esiintymään, vaan koe suori­tettiin vain opettajan läsnä ollessa ja vielä yläkerran lämpiössä, jo­ten pystyin hyvin tarkkailemaan, ettei ylimääräisiä korvia lymyil­lyt lasiseinien takana.

Koe jännitti niin paljon, että päätin turvautua vanhaan konstiin: opettelen homman niin hyvin, ettei ole tarvetta jännit­tää. Sininen Uni valikoitui kap­paleeksi tuttuuden ja helppou­den vuoksi ja kotiväki alkoi olla harjoittelussa siinä pisteessä, että työntävät sormet silmiinsä, jos en ole hiljaa.

Viimein koepäivä koitti ja har­joittelusta huolimatta jännitin enemmän kuin nassikkana jou­lupukkia. Päätin kuitenkin yrit­tää parhaani ja huomasin pian, että jännitys ei kuulu äänestäni, jos vain laulan riittävän lujaa. Lauloin siis sydämeni kyllyydes­tä ja kävikin niin, että harjoittelu palkittiin.

Sain kokeesta arvosanaksi yhdeksän ja kehotuksen liittyä lukion kuoroon. Siitä hetkestä alkoi koko lukion kestänyt kuo­roharrastus, joka on ollut yksi parhaimpia kokemuksia nuo­ruudessani. En tosiaan ollut mi­kään Celine Dion, joten pysyin tiukasti oman äänialan laulajien keskellä ja ystäväni Katrin vie­ressä, hänellä oli vahva ääni ja hyvä sävelkorva ja sainkin hä­neltä paljon tukea laululleni.

Kävimme esiintymässä pik­kujouluissa ja erilaisissa tapah­tumissa, Valkealan kirkossa pi­detty joulukonsertti oli vuoden kohokohta. Joukossamme oli ää­rimmäisen musikaalisia opiske­lutovereita ja taitavia laulajia ja heidän mukanaan minäkin pääsin kokemaan ripauksen esiintymis­tä ja onnistumisen tunnetta.

Musiikin tunnit tulivat vielä suolana päälle, yläkoulun istus­kelut jäivät sikseen ja pääsin ko­keilemaan ainakin kitaraa, bas­soa, rumpuja, eri puhaltimia ja tietenkin sitä pahuksen pianoa, jota en edelleenkään osannut soittaa.

Voin nyt paljastaa, että pitkät sormet eivät tosiaan takaa musikaalista lahjakkuutta ja pianon pahoinpitely loppui kaikessa hiljaisuudessa.

Teimme retken Toton konsert­tiin Helsingin jäähalliin, kokei­limme karaokea tai muuten vaan lauloimme. Omat lapseni ovat kaikki käyneet Valkealan lukion ja kaksi vanhinta ehtineet pai­naa valkolakin päähänsä koulun päätteeksi. Nuorimmaiselta jää viimeinen vuosi kokematta omassa koulussa ja se surettaa häntä kovasti.

Vieras koulu, uusi ympäristö tai uudet ystävät eivät ole pääl­limmäisenä mielessä, vaan suru siitä, että abivuosi, penkkarit ja lakitus eivät tapahdu Valkealas­sa. Yritän vaitonaisena tsempata ja lohduttaa samalla itse surren samaa asiaa.

Mietin kuluneita vuosia ja opettajia. Olen pohtinut, mik­si nykyään kaikilla tuntuu ole­van vaikeuksia ruotsin kielen kanssa? Onko asenne toista vi­rallista kieltämme kohtaan niin huono, että se vaikuttaa jo ylä­kouluikäisiin vai riittääkö pe­rusteluksi se, että ”sitä ei tarvita missään”?

Ehkä opettajien vaihtuvuus ja kavereiden mielipiteet saavat heikommat lopettamaan yrittä­misen. Olen kirjoittanut ylioppi­laaksi Valkealan lukiosta vuon­na 1994 ja toisen kotimaisen kielen arvosanaksi tuli Magna cum laude approbatur eli tutta­vallisemmin M.

Silloin ei Eximiaa ollut ja M oli minulle oikein loistava tu­los. Lukion ruotsin airueena toimi Anneli Sillanpää. Kaik­ki lukion käyneet tunsivat alati kannustavan ja iloisen Annelin, joka jaksoi julistaa suvaitse­vaisuutta ja touhusi yhteistyötä naapurivaltioita myöten.

Kaikki tiesivät termin ”Nor­disk samarbete” ja oli kunnia-asia selvitä ruotsista vähintään kirkkaasti läpi. En sitten tiedä, olisiko kieli ollut sen vaikeam­paa ilman Annelia mutta jos opettaja jo pelkällä läsnäolol­laan ja olemuksellaan saa oppi­laat oppimaan, ei kai siitä hait­taakaan ole?

Kotona meitä sisaruksia oli viisi, me kaikki olemme käy­neet Valkealan lukiota ja Anne­li on opettanut meistä kolmea. Hän jaksoi aina kysellä sisarus­ten kuulumisia ja oli häkellyttä­vän ylpeä heidän onnistumisis­taan elämässä.

Minä nuorimmaisena yritin olla tuottamatta pettymystä ja muistan, kuinka salaa hipsittiin takapihan nurkan taakse tupa­kalle (anteeksi isä ja äiti), muis­ta opettajista ei niin väliä mutta kunhan Anneli ei huomaa.

Loppukesällä 2019 suru-uu­tinen Annelin poismenosta ta­voitti meidät, maailma oli yhtä arvostettua, empaattista ja äly­kästä ihmistä köyhempi.

Myös liikunta muuttui. Kun siis sanon, että kaikki muut­tui, tarkoitan tosiaan että kaikki muuttui. En usko, että ystäväni tai moni muukaan koki samoin, mutta minulle muutos oli val­tava. Asiat ovat jääneet myös ehkä eri tavalla mieleen, koska elämäni pysähtyi lukion jälkeen yhteen paikkaan.

En ole viettänyt villiä opiske­lijaelämää isoissa kaupungeissa, fuksiaiset, ekskursiot ja kasteet ovat minulle vieraita. Lukio on minun yliopisto­ni ja ammattikouluni. Olin hy­vin epäliikunnallinen lapsena ja nuorena, koin itseni lihavaksi ja kömpelöksi.

Liikuntatunnit olivat olleet koko peruskoulun melko tylsiä ja epämieluisia. Lukiossa löysin vihdoin itsestäni liikunnallisen puolen tai ainakin tunsin niin, ja sehän riittää.

Teimme paljon erilaisia asioi­ta ja pääsin kokeilemaan lajeja, joita en ollut koskaan ennen ko­keillut tai ainakaan muista ko­keilleeni.

Sama asia tapahtui minulle lu­kiossa, joka olisi hyvä tapahtua lapsille jo peruskoulussa: löysin liikunnan ilon. Pesäpallosta pidin erityisen paljon ja tunsin suurta onnis­tumisen tunnetta täräyttäessäni pallon takakentälle.

Valkealatalo valmistui sopi­vasti ja pääsimme uimaan ja testailemaan kuntosalia, voltti­monttua, tatamia ja salissa pela­simme kaikkea mahdollista.

Ensimmäistä kertaa kos­kin tennismailoihin ja tykkäsin suunnistuksesta. Kiitos Erja, vaikka ei mi­nusta mitään ammattiurheilijaa kuoriutunutkaan, jäi liikunta sil­ti elämääni myönteisenä asiana.

Vanhimmat sisarukseni ovat käyneet aikanaan lukionsa keltaisessa, laatikon mallisessa puurakennuksessa, joka on jo aikapäiviä sitten purettu. Sisko kertoi, kuinka he olivat pitäneet aamunavauksen ja soittaneet keskusradiosta Hassisen Koneen Rappiolla kappaleen.

Silloinen äidinkielen opettaja Irma Ratasvuori oli pitänyt tunnin esitelmän, miksi kappalevalinta ei ollut sopiva, mutta pitänyt avausta kuitenkin hyvänä keskustelun herättäjänä. Sittemmin, tarkalleen vuonna 1985, aamunavaukset jatkuivat vaaleassa, tiiliverhoillussa ja modernissa lukiossa, jonka sisarusparvestamme kävivät loput ja jossa omatkin lapseni ovat lukiotaipaleensa taittaneet.

Olen tanssinut ulkona pakkasessa kikapoota ja poloneesia huivi päässä, mummon vanha turkki harteilla. Myöhemmin olen päässyt seuraamaan kuinka omat lapseni tanssivat upeina häkellyttävän hienoissa iltapuvuissa ja kauniina kuin karamellit.

Penkkareissa olin onnellinen asuvalinnastani matkustaessani hyisessä kelissä kuorma-auton lavalla Kouvolaan heittelemään karamelleja. Joulumuorilla oli paksu tyyny villapaidan alla lämmittämässä, kaulin takaamassa turvallisuuden ja piparkakkumuotit helisivät kaulassa. Isoveljen ikäluokka aikanaan ei järjestänyt penkkariajelua lainkaan protestina rajoituksille, jotka langetettiin edellisvuoden hölmöilyjen takia.

Kaikki loppuu aikanaan ja sain valkolakin vuonna 1994. Juhlapäivä oli sateinen mutta se ei menoa haitannut tai ainakaan kampauksia tai olkapäitä lätistänyt, permanentti koristi lähes jokaisen tytön päätä, lakit keikkuivat ilmavasti kiharoiden päällä ja olkatoppaukset viimeistelivät juhlatyylin.

Tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut jos myös kuopukseni olisi saanut ylioppilaslakkinsa samasta lukiosta kuin muukin perheeni. Ympyrän sijaan nyt sulkeutuvat kuitenkin vain Valkealan lukion ovet.

• Paula Seppälä

Jaa artikkeli: