fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Muistotilaisuus alppilentäjille

7.9.1920 kuoli kouvolankyläläinen lentäjä Alpeilla. 7.9.2020 sitä muistettiin synnyinkodin paikalla.

Utin Ilmakilta järjesti 100-vuotismuistojuhlan Väinö Mikkolalle ja muille samaan aikaan kuolleille Kouvolankylän – tai Alakylän – Lauttarannantiellä. Muistotilaisuus järjestettiin kivipaadella, jonka Kymenlaakson Ilmakilta pystytti tasan 20 vuotta aiemmin.

Onnettomuus Alpeilla on sikäli merkittävin Suomen puolustusvoimien ilmailuhistoriassa, että 7.9. on valittu yleiseksi ilmavoimien palveluksessa kuolleiden muistopäiväksi.

Ilmakillan järjestämän tilaisuuden lisäksi menehtyneitä muistettiin Hietaniemen hautausmaalla alppilentäjien haudalla seppeleenlaskutilaisuudella. Tikkakosken lentäjien muistomerkillä ja Vesivehmaan museohallilla pidettyjä tilaisuuksia Ilmavoimat kunnioitti ylilennoilla Hawk-suihkuharjoituskoneilla.

Kaunis tilaisuus

Ilmakillan järjestämän juhlallisen muistohetken aloittivat ylilennot. Hornet lensi ensin etelän suunnasta noin 300 metrin korkeudessa, ja hetken päästä ylilennon teki Maavoimien NH90-kuljetushelikopteri.

Hornet jyrähti nopeasti ohitse.
Hornetin jälkeen saatiin vielä NH90-kuljetushelikopterin ylilento.

Juha Ritari juonsi tilaisuuden. Kuljetuslentolaivueen evp-joukoista saatiin kunniavartio. Siinä mukana olivat majurit Raimo Reinamo ja Raimo Nikki sekä yliluutnantti Ossi Talka ja teknikkokapteeni Keijo Sorjonen.

Seppeleen laskivat Kymenlaakson maakuntajohtaja Jaakko Mikkola, joka on myös Väinö Mikkolan veljen pojanpoika, sekä Utin Ilmakillan puheenjohtaja Lassi Viisanen ja sihteeri Maija-Liisa Tilli.

Mukana tilaisuudessa oli muistomerkin tontin nykyisin omistava Ulla Priha. Liikenne sai rauhassa lipua ohi. Osa liikkeellä olleista pysähtyi tilaisuuden ajaksi. Suurin osa oli tullut paikalle ennakkotiedon perusteella.

Lassi Viisanen ja Jaakko Mikkola pitivät puheet, ja Ilmavoimien kenttärovasti Kari Mannermaa piti kenttähartauden.

Tilaisuuden lopussa Markku Seppälä ja Tauno Vaittinen Kouvolan Harmonikoista esittivät Lentäjän valssin.

Ylilentojen jälkeen seppeleen laskivat maakuntajohtaja Jaakko Mikkola, joka on myös Väinö Mikkolan veljen pojanpoika, sekä Utin Ilmakillan puheenjohtaja Lassi Viisanen ja sihteeri Maija-Liisa Tilli.
Uttin Ilmakillan puheenjohtaja Lassi Viisanen puhui lentäjien kuolemasta. Taustalla näkyvät Kouvolan Harmonikkojen edustajat Markku Seppälä ja Tauno Vaittinen, jotka tilaisuuden lopuksi soittivat kappaleen Lentäjän valssi.
Maakuntajohtaja ja veljenpojanpoika Jaakko Mikkola kertoi Suomen Puolustusvoimien ensimmäisen lentäjän elämästä.

Epäonnistunut hakureissu

Lassi Viisanen koosti puheensa rungon Juha Ritarin Ilmakillan sivuille tekemästä materiaalista. Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina hankittiin runsaasti erilaisia lentokoneita. Osaamista oli hankittu osin jo ennen itsenäistymistä.

Ilmavoimat hankki vuonna 1920 Italiasta kaksi Savoia S.9 -lentovenettä. Koneita noutamaan lähetettiin kolme lentäjää. Kokeneimpana lentäjänä majuri Väinö Mikkola oli johtaja. Myös toinen lentäjä oli kotoisin Valkealasta. Hän oli vänrikki Carl-Erik Leijer. Matkaan lähti myös Savoia S.9 –lentoveneen lentosuunnistaja luutnantti Äly Durchman.

Tehtaan työväki lakkoili, ja vasta useiden päivien odotuksen jälkeen suomalaisille luovutettiin kaksi Italian merivoimille alun perin tarkoitettua konetta.

Väinö Mikkola ja Carl-Erik Leijer starttasivat 7.9.1920 aamulla kello 6 Lago Maggiorelta kohti kotimaata. Äly Durchman oli Mikkolan koneessa. Leijerin mukana oli matkamekaanikoksi värvätty italialainen Carlo Riva. Suunnitelma oli ylittää Alpit rautatien linjaa. Reinin vartta oli tarkoitus jatkaa Amsterdamiin ja sieltä Itämeren rannikkoa Suomeen.

Matka alkoi yhdessä. Koneet erosivat kuitenkin Sveitsin puolella tiettävästi heikon näkyvyyden vuoksi.

Leijer teki välilaskun Reiniin tarkistaakseen sijaintinsa. Pian hän jatkoi kohti Zürichiä. Kun hän kello 9.35 Zollikonin kylän yllä valmistautui laskeutumaan, kone hajosi ilmassa. Leijer ja Riva menehtyivät välittömästi syöksyessään koneen mukana Zürich-järveen.

Mikkolan kone katosi. Vasta 11. lokakuuta koneen jäännökset löytyivät Tödi-vuorelta 3060 metrin korkeudesta. Koneen kello oli pysähtynyt aikaan 8.47. Mikkolan ja Durchmanin ruumiit tuotiin alas vuorilta. Koneen jäänteet hautautuivat Glims-jäätikköön, josta ne paljastuivat vasta elokuussa 1958.

Ilmavoimien johto ei uskonut huhuun sabotaasista. Syyksi katsottiin viallinen potkuri. Tutkimusten perusteella päädyttiin olettamaan, että onnettomuuksiin johtivat suunnitteluvika ja työn huono laatu, joiden vuoksi potkuri rikkoutui lennon aikaisessa rasituksessa. Repeytyneen potkurin palaset vahingoittivat rakenteita niin, että siivet murtuivat.

Suomalaisuhrit siunattiin ja tuhkattiin Zürichissä. Uurnat tuotiin Helsinkiin, jossa ne laskettiin haudan lepoon 28. päivänä marraskuuta 1920.

Ilmavoimien kenttärovasti Kari Mannermaa puhui kenttähartaudessa, miten nuoren lentäjän koskemattomuuden illuusio vaihtuu osaamiseen ja yhteistyöhön. Elämää ei voi hallita, mutta voi luottaa, että elämä kantaa.

Väinö Mikkola

Maakuntajohtaja Jaakko Mikkola kiitti muistotilaisuuden järjestäjiä ja totesi olevansa paikalla pikemmin suvun kuin maakunnan edustajana. Hän oli läsnä myös vuonna 2000, jolloin muistomerkki pystytettiin. Se on yksi Mikkolan talon peruskivistä.

Jaakko Mikkola on Väinön veljen, Johan Edvardin eli Eetun pojanpoika. Hän kertoi Väinö-sedän ja muiden alppilentäjien tarinan eläneen suvussa perimätietona.

Väinö-sedästä tuli meille veljien ja sisaren lapsille ja lastenlapsille myyttinen hahmo. Muistan lapsuudessani hieman pelänneeni hänen muotokuvaansa, koska se aina muistutti traagisesta kuolemasta Alpeilla. Eniten puhuttiin juuri lentoturmasta ja sen syistä. Isoisäni esimerkiksi uskoi kuolemaansa saakka turman olleen Milanon tehtaiden sabotaasia.

Jaakko Mikkola kertoi mielenkiintoisella tavalla isosetänsä loistavasta lentäjäurasta. Väinöllä oli itsenäisen Suomen Ilmavoimien ensimmäinen lentomerkki. Hän oli siis lentäjä numero 1.

Väinön sisar Hilja kuvaili veljeään sanalla rämäpää, koska hän ei kaihtanut vaaran paikkoja. Hän leikki täällä Mikkolan talon pihapiirissä pikkuveljensä Eetun kanssa ja jo lapsena hyppeli kotitalon ulkorakennusten katoilta alas. Selkään oli kiinnitetty päreet siiviksi, ikään kuin hän voisi lentää alas. Pikkuveljensä Eetu oli varovaisempi. Yhdessä he kuitenkin seikkailivat.

Vaaran paikkoja Väinön lyhyessä elämässä sitten riittikin. Saksassa hän opiskeli ensin viisi vuotta insinööriopintoja, jotka sitten keskeytyivät Saksan ja Venäjän väliseen sotaan, ensimmäiseen maailmansotaan, kesällä 1914. Lokakuussa 1914 Väinö Mikkola siirtyi Venäjän keisarikunnan palvelukseen ja aloitti vuoden 1915 alusta opintonsa lentäjäksi Venäjän laivaston merilentokoulussa Pietarissa (silloisessa Petrogradissa) ja pian kaukana Bakussa Kaspianmeren rannalla. 

Tiedustelulentäjänä Väinö toimi 1917 pohjoisen Itämeren alueella. Sodanaikaiset palvelupaikat olivat 1917 ensin Tallinnassa (silloin Räävelissä), Raumalla, Hangossa ja Suomen itsenäistymisen aikana Helsingissä Hermannin lentoveneasemalla.

Kuuluisa tapaus oli senaattori P. E. Svinhufvudin, itsenäisen Suomen ensimmäisen pääministerin, pakoyritys Helsingistä Pohjanmaalle 5.2.1918. Historioitsija Martti Häikiö kuvasi Svinhufvud-elämäkerrassaan yksityiskohtaisesti jännittävät tapahtumat punaisessa Helsingissä.

Valenimellä kulkenut ja valeasuun puettu Svinhufvud tuotiin punakaartin ja venäläisten valvomalle Hermannin lentoveneasemalle. Kulosaaren kohdalla Väinö Mikkolan ohjaaman koneen oli pakko palata takaisin, koska moottorin jäähdytysvedessä oli liian vähän spriitä. Hermannia hallinneet venäläiset olivat spriin käyttäneet muuhun tarkoitukseen. 

Väinö Mikkolan helmikuisen pidätyksen jälkeen venäläiset olivat aikeissa saman tien teloittaa hänet, mutta Helsingin punakaarti vei hänet vankilana toimineeseen Ruotsalaiseen Reaalilyseoon odottamaan tuomiotaan. Vankeusaikana Väinön terveys heikkeni. Maaliskuussa Väinön pelastivat teloitukselta venäläiset upseeriystävät, jotka nyt toimivat Helsingissä korkeilla paikoilla. Huhtikuussa 1918 Väinö Mikkola teloituksen sijasta vapautettiin vankeudesta. Toukokuussa 1918 hän teki välilaskun Kymijoelle kotikylän rantaan.

Väinö Mikkola toimi 1918 ja 1919 tiedustelulentäjänä Sortavalan ja Koiviston lentoveneasemilla, lopuksi Santahaminassa. Sortavalasta päin hän teki uhkarohkeita lentoja Laatokalta Karjalan retken selustaan Itä-Karjalaan, jopa brittien vieraaksi heidän Äänisjärven tukikohtaansa. Koivistolta Väinö lensi mm. vallankumouksellisen Petrogradin taivaalle, vaikka ei ollut tietoa, oliko kaupungissa jo järjestetty jonkinlaista ilmatorjuntaa.

Väinön intoa puhkuvat kortit kesän 1920 matkaltaan Italiaan veljelleen Eetulle tekivät hänestä suvun piirissä kuolemattoman legendan.

Isoisäni Eetu Mikkola johti Väinön osalta hautajaisseremonioita 28.11.1920 Helsingissä. Heidän isänsä Juho Mikkola oli kuollut jo 1911. Hautajaiset olivat iso tapahtuma nuoressa tasavallassa. Isoisäni halusi Hietaniemeen veljensä hautakiveen nimen kohdalle kaiverrettavaksi kristillisen ristin, kun risti muuten olisi ollut kuten muillakin Ilmavoimien hakaristitunnus.

Muistolaatta Sveitsissä

Päivää ennen tätä tilaisuutta paljastettiin Sveitsin Sumvitgissä Ilmavoimien alppilentäjien turmasta 100 vuotta -muistolaatta. Pronssisen laatan hankkivat Ilmavoimat ja Lentovarikon kilta. Se kiinnitettiin kallioseinämään Piz Urlaun -vuoren juurelle, tekojärven rantaan Val Russeinissa. Paikka on lähellä Mikkolan ja Durchmanin koneen putoamispaikkaa.

Matkustusrajoitusten vuoksi Suomen Ilmavoimien edustajat eivät päässeet osallistumaan tapahtumaan. Mukana oli muun muassa Sveitsin ilmavoimien edustaja. Suomea edustivat Sveitsin-suurlähettiläs Timo Rajakangas ja Sveitsissä asuva Durchmanin sisaren jälkeläinen Pauli Immonen, jonka aloitteesta muistolaatta hankittiin.

Muistopäivälle Sumvitgiin suunnitellut suuremmat tilaisuudet on siirretty koronarajoitusten vuoksi myöhempään ajankohtaan.

Sveitsin Zürich-järven rannalla sijaitsee toinen alppilentäjien muistolaatta. Se asennettiin paikalleen vuonna 1959. Tämä muistomerkki sijaitsee osoitteessa Seestrasse 51, 8702 Zollikon. Muistolaatta on kiinnitetty rantabulevardin ja rannan väliseen muuriin laiturialueella.

Uutta tietoa?

Valos filmituotanto on tuottanut dokumenttielokuvan Alppilentäjät. Suomen Ilmavoimamuseon kanssa yhteistyössä toteutetun dokumentin on ohjannut Ilkka Liettyä.

Alppilentäjät-elokuvan pää­sponsoreita ovat Patria Oy sekä italialainen siviili-ilmailujärjestö Società Italiana Aviazione Civile. Tuotantoa ovat avustaneet myös lukuisat muut toimijat.

Elokuvan tekijät arvioivat myös tuovansa julki uudenlaista tietoa onnettomuuden syistä. 100 vuotta sitten onnettomuustutkinta ei ollut yhtä kehittynyttä kuin nykyisin.

Tilaisuus kuvattiin, ja otteita siitä on tarkoitus lisätä uuteen dokumenttifilmiin.

Elokuvaa varten on tehty uusia rekonstruointeja, virtuaalimallinnuksia sekä asiantuntijahaastatteluita. Näiden perusteella elokuva lupailee uutta teoriaa, joka johti näihin traagisiin lentoturmiin.

Koronarajoitukset viivästyttivät ensi-iltaa. Näin lopulliseen versioon liitetään myös materiaalia muistopäivän tilaisuuksista tältä vuodelta. Elokuvan uutta ensi-iltapäivää ei ole vielä julkistettu.

Väinö Mikkolan, Äly Durchman’n ja Eka Leijer’n kuolemasta Sveitsissä on kirjoitettu sadan vuoden aikana paljon. Uutta filmiä odotellessa kiinnostuneet löytävät lisätietoa lentoturmasta esimerkiksi kirjasta Väinö Mikkola. Museolehtori Susanna Vallius Ilmavoimamuseosta kirjoitti sen kaksi vuotta sitten Ilmavoimien 100-vuotispäiväksi.

• Teksti: Auli Kousa

• Kuvat: Seppo Kousa

Muistomerkki on yksi Väinö Mikkolan kotitalon perustuskivistä.
Muistomerkin laatta kertoo lentoturmasta lyhyesti.
Laajemmat tiedot menehtyneistä löytyvät historiataulusta, joita on Kymiijoen rantamilla muuallakin.
Toisella puolen taulua kerrotaan onnettomuuksista.

Artikkelikuva: Juha Ritari juonsi tilaisuuden. Kuljetuslentolaivueen evp-joukoista saatiin kunniavartio. Siinä mukana olivat majurit Raimo Reinamo ja Raimo Nikki (edessä) sekä yliluutnantti Ossi Talka ja teknikkokapteeni Keijo Sorjonen.

Jaa artikkeli: