“Toivon mukaan olemme [pian] viisaampia kouvolalaisen jääkiekkoilun lisäksi koko planeettamme kohtalosta. Jollemme noudata sen asettamia reunaehtoja, ei mustaoranssi vuoristorata kulje enää kierrostakaan.” Noihin sanoihin päättyi tämän kolumnin edellinen osa, joka julkaistiin viime toukokuussa. On aika kysyä: oliko kausi 2020-21 kierros vai ei?
Ohi on 196. Kai sinulle on kiitos paikallaan siitä, että jääkiekko nykyisellä tolallaan merkitsee vähintään tätä vähää, että luet aiheesta leipätekstiä pidemmälle.
Kiitos, nimittäin minullakin – aihepiiriä elävällä ja hengittävällä henkilöllä – on viimeisen vuoden aikana ollut valtavia vaikeuksia löytää siitä tarkoituksen jyvää tai kokea sen ympärillä merkitystä.
Ei ole helppoa purkaa palasiksi sellaista jääkiekkokautta, joka ei välillä tuntunut NHL-videopelin tallennustiedostoa tärkeämmältä.
Tunnejohdanto
Muistan kantapaikkani kyypparin loppukesäisen ensireaktion siihen ajatukseen, että palloilu voisi todella pysähtyä pidemmäksi pätkäksi.
Aito pohjoiskymenlaaksolainen urheilujätkä lakkasi toviksi toimimasta kuin Windows-ohjelma. Suu aukesi ääneti, katse kiersi näkökentän äärilaitoja, ja tuo sanattomuus viesti enemmän kuin moni kelpo keskustelu. Kurkkuun tuntui kulautetun kusta ja painikkeeksi Pommacia.
Skeptisyyttä kauden alkamista kohtaan ei onnistunut tuhoamaan edes avauskierros. Kahden paikan päällä nähdyn ottelun jättämät muistijäljet eivät millään riittäneet tekemään tästä kaudesta todentuntuista.
Eräästä kannattajakatsomossa vuosien ajan lentäneestä lauseesta karisi ironia pois viimeistään viime syksyn myötä. “KooKoo voitti, mitä sitten.”
Tuo ennen sarkastisen naurunremakan synnyttänyt heitto on nykyään täysin pilkkeetön, masentava toteamus. Ja siihen sisältyy nykyisin ihka oikea, painavakin kysymys. “KooKoo voitti – mitä sitten?”
Sana kulisseista
Kouvolan KooKoon kausi olisi voinut alkaa paljon, paljon toteumaansa huonommin. Yhdeksän yleisön edessä pelattua kotiottelua oli kirstunvartijan näkökulmasta varmasti toivottu startti tuloksiin katsomatta.
Rajattu mahdollisuus ottaa kannattajia halliin paikkasi seuran taloutta sadoilla tuhansilla euroilla. Jos nekin olisivat menneet ohi, toimitusjohtaja Sakari Välimaan tulisina tunnetuista kommenteista tuskin jäisi painomedian vaatiman sensuurin myötä edes ruotoja lautaselle.
– Jo se, että joulukuun otteluiden tuotot olivat tasan nolla euroa, tuo toiminnalle isoja haasteita. Se, että sama jatkui koko tammikuun ajan, ajaa koko seuran toiminnan todella ahtaalle. Meidät on ajettu todella ahtaalle, ja kaikki keinot, joilla voimme hankkia lisätuloja, ovat käytössä.
Status quo vaikuttaa “Saken” oikeutetun huomionhakuista ulosantia paremmalta. Näkkileipäbudjetilla ei tehdä kolmen ruokalajin illallista, mutta eipä KooKoo-osakeyhtiön tarvitse.
Sen varat näyttävät riittävän leivän lisäksi kehitystyöhön ja innovointiin ilman, että anti maistuu nimeksikään aromisuolalta – toisin kuin on toistaitoisuudessaan edelleen rypevän junioritoiminnan laita.
Jatkuvuuden lait
Joulukuisen tauon aikana varsin moni putosi vuoristoradan kyydistä.
Toistuvien ja alati laajempien joukkoaltistumisten vallattua alaa harva uskoi kauden jatkuvan, saati piti sen yrittämistä toivottavana vaihtoehtona toisen aallon jyllätessä, mutta harva sisäistää edelleenkään kuinka riippuvaiseksi liigakiekkoilu on tullut televisiointituotoista.
Pelitauon aikana ennätystappiot julkaissut Telia uhkasi vetää kymmenien miljoonien eurojen arvoisen mattonsa seurojen jalkojen alta.
Siispä kehään laitettiin Juri Gagarinin avaruuskypärät. Parrasvalot terävöitettiin ja show’ta jatkettiin väkisin hymistellen. Jokaisen joukkueen ohimolla oli tappava ase.
Siinä, missä tavalliset turakaiset saattavat yrittää väistää traumojen kohtaamista hukuttamalla itsensä töihin, sitä koittivat seuratkin.
Oma mielenkiintoni fyysisillä ukoilla pelattua virtuaaliliigaa kohtaan oli aivan olematon. Uudet laastarihankinnat korvasivat loukkaantuneita ja sarjasijoitukset heittelivät mutta kaikki ajankohtainen jääkiekkopöhinä tuntui larppaamiselta.
Läpi harmaan kohinan
Olen hieman kateellinen heitä kohtaan, joille tämä virtuaalisirkus riitti, mutten lainkaan vähätellen.
Esimerkiksi Ylen jääkiekkokierroksen kautta lajia mieluiten seuraavalle isoisälleni kausi 2020-21 oli aivan yhtä viihdyttävä kuin edellisetkin.
Hän kertoo usein saavansa aivonystyröilleen kaipaamaansa virettä sulkemalla silmät ja kuvittelemalla kaikki ne pelaajat ja tapahtumat, jotka vain selostajan ääneen avaamat yksityiskohdat tekevät todellisiksi.
Tuollainen elämyksellisyys oli todella kaukana siitä, kun yritin katsoa otteluita C Moren suoratoistopalvelusta väen vängällä.
Kuvanlaatua en voi parjata – omaa asennettani kylläkin, minkä myötä paremmastakin pelillisestä annista mieleni keksi lähinnä sadattelun aiheita: käsittämättömän raskaita jalkoja, kyvyttömyyttä keskittyä pelitavan perusteisiin, raivostuttaneita rikeruletteja.
Tosihavaintoja kaikki, mutta..
Tämä painajaismainen koheltaminen erosi jotenkin Petri Mattilan ja Tuomas Tuokkolan aikakausista.
Uuden kouvolalaisen liiga-ajan hallilla kokenut väki tietää hyvin, mitä oman suorituksen riittämättömyys tarkoittaa.
Vuoden takaisten tapahtumien myötä kohtalon iva ei ole täysin vieras käsite uudemmillekaan tulokkaille, mutta Jussi Ahokkaan aikana KooKoo ei yksinkertaisesti ole enää tottunut häviämään.
“Jose” itse puhuu voittamisen kulttuurista, josta on jo käsitteenä jäämässä mittaamattoman arvokas perintö Sumulaaksoon. Josea tulee ikävä.
The Big Lebowski -elokuvasta tuttu sitaatti puhutteli minua – tai ihan totta puhuen se soi päässäni. “You’re not wrong, you’re just an asshole.”
Ratkaisujen äärelle
Runkosarjan pelitapa ehti muuttua loppuhetkillä lennosta, kun kävi selväksi koko otteluohjelman läpipelaamisen mahdottomuus ja järjettömyys.
Lopulliset sijoitukset määräytyivät pistekeskiarvon perusteella ja KooKoon sarka jäi viisi ottelua aiottua vajaammaksi.
Ensimmäisen kierroksen ottelusarja Ilvestä vastaan typistyi historialliseksi ottelupariksi, jossa 120 minuutin yhteismaalit ratkaisivat jatkoon menijän.
Olipa melkoinen sydänkohtausepisodi täynnä ennennäkemätöntä taktikointia ja eurofutiksesta tuttuja jännityksen tasoja.
Luokaton lähtö ensimmäiseen osaotteluun paikattiin tekemällä ihmeitä seuraavana iltana – mainittakoon hätähankinta Christian Thomasin salamannopeat sankariteot ja varamaalivahti Oskari Salmisen henkinen kyvykkyys, jolla hän oli syöstä suitsutetun vastaparinsa Eetu Mäkiniemen pois parrasvaloista.
Ei yhtäkään vakaata hetkeä kummaltakaan joukkueelta, ei ennalta-arvattavuuden häivää, pelkästään todellista vuoristorataa.
Riippumatta siitä kuinka oman joukkueeni käy, haluan nähdä yhteismaalikiekkoa myös vastaisuudessa ja mielellään vierasmaalisäännöllä höystettynä. Haluan nähdä suomalaisessa pääsarjakiekkoilussa lisää rohkeita kokeiluja muutenkin kuin pakon sanelemana.
Voisiko elämä voittaa?
Saavumme päätepisteeseen ja palaamme alkuun sulkemaan ympyrää kysymyksellä siitä, lasketaanko tätä kautta. Miksei voisi? Männätalvena pelattiin, voitettiin ja hävittiin täysimittaisia jääkiekko-otteluita, joissa oli panoksena sarjapisteitä.
Niissä kirjoitettiin aivan entiseen tapaan historiaa fyysisin ja henkisin huippusuorituksin, joiden todistamisesta kiinnostuneet ihmiset saivat irti tunteita ja elämyksiä.
Tulen asenteestani huolimatta siihen lopputulokseen, että kaudelle 2020-21 kuuluu täysi arvo osana laji- ja sarjahistoriaa, jota ei toteumansa valossa voi eikä saa riistää olosuhdetekijöihin vedoten.
Tämän kauden päätteeksi joku tulee oikeasti olemaan kiistaton jääkiekon Suomen mestari.
Tulee olemaan taas syksyllä melkoisen hienoa päästä ottamaan sen tittelin omistajalta luulot pois Sumulaakson illassa. Usko pois.
• Otso Virtanen
