Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

”Oi niitä aikoja”: Muistelmia Valkealan lukiosta

Marko Marttilan kirjoitus tuli toiselle sijalle Valkealan Sanomien kirjoituskilpailussa, jonka aiheena oli Valkealan lukio.

”Täällä on tosi kivaa. Mutta täällä on myös tosi rankkaa.” Nämä sanat syöpyivät mieleeni alkuvuodesta 1990, kun yläasteen opinto-ohjauksen tunnilla käytiin tutustumassa Valkealan lukioon. Vuoden tai pari itseäni vanhemmat opiskelijat kertoivat, millaista on opiskella lukiossa. Minua alkoi kovasti kiehtoa, miten tuo yhtälö oikein on mahdollinen: yhtä aikaa sekä kivaa että rankkaa? Siitähän piti lähteä ottamaan omakohtaisesti selvää. Toki olin jo muutenkin vakaasti päättänyt jatkaa peruskoulun jälkeen lukioon, sillä yläasteen todistusarvosanojen valossa se tuntui luontevalta ratkaisulta. Myös lukiovalintani oli alusta asti selvä: Se tulisi olemaan nimenomaan Valkealan lukio, jonka naapurissa olin käynyt yläastetta kolme vuotta. Osa opettajista oli yläasteen ja lukion yhteisiä, joten tuttuja maikkoja oli tiedossa. Myös monet yläasteajan koulukaverini jatkoivat Valkealan lukioon. Vaikutti hyvältä siirtyä koulunkäynnissä uuteen vaiheeseen yhdessä ystävien kanssa.

Koitti elokuun puoliväli 1990. Koulubussi kuljetti meidät sivukylien kasvatit tuolloin vielä melko uuden ja kiiltävän lukiorakennuksen eteen. Perehdyttiin aluksi siihen, että lukuvuosi jakaantuu kuuteen jaksoon. Hankittiin ensimmäisessä jaksossa opiskeltavien aineiden kirjat. Kaikki tuntui jännittävältä ja kiehtovalta. Heti ensimmäisten viikkojen aikana oivalsin, että se opo-tunnin tutustumiskäynnillä kuultu näkemys ”samanaikaisesti tosi kivaa ja tosi rankkaa” pitikin osuvasti paikkansa. Lukiossa vallitsi hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Pienen lukion etuna oli se, että kaikki tunsivat toisensa. Opettajatkin oppivat nopeasti meidän uusien ykkösluokkalaisten nimet. Rankkuus tuli ehkä selkeimmin näkyville siinä, että jo ensimmäisen jakson aikana alkoi määrätietoinen valmentaminen kohti ylioppilaskirjoituksia. ”Näitä tietoja tulette tarvitsemaan kirjoituksissa” oli lause, joka kuultiin useammankin opettajan suusta ennen kuin lukuvuosi oli edes jouluun ehtinyt.

Lukioaikana nuoren ihmisen mieli on hyvin vastaanottavainen, ja sen aikaista muistin terävyyttä voi vain kaihoisasti näin myöhemmällä iällä ihailla. Yhä muistan matematiikasta toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, vaikka työurallani minun ei ole tarvinnut yhtäkään sellaista yhtälöä selvittää. Ruotsinopettajamme Anneli Sillanpää iskosti päähämme ns. Sillanpään genetiivi-säännön, joka tulee muistin sopukoista edelleen kuin vettä vaan: ”Genetiivin ja possessiivipronominin jälkeen adjektiivista tulee määräinen muoto ja substantiivista epämääräinen muoto ilman artikkelia”. Historianopettajamme Leena Häyhä perehdytti meitä tunneillaan käsitekartta-työskentelyyn. Se oli minulle tuolloin metodina uusi. Asioiden syy- ja seuraussuhteiden pohtiminen auttoi jäsentämään yksityiskohtia kokonaisuuksiksi. Tästä on myöhemminkin ollut paljon hyötyä. Leena oli innoissaan käsitekartoista; hän kertoi laativansa niitä joka ilta.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen näkyi kautta linjan eri oppiaineissa. Erityisesti mieleeni ovat jääneet vieraiden kielten osalta aiempien vuosien yo-kokeiden kuuntelutehtävät, joita toistuvasti harjoiteltiin. Niitä kuunneltiin niin lukuisia kertoja, että edelleenkin muistan esimerkiksi ruotsin yo-kuunteluiden alkujuonnot, jotka pysyivät vuodesta toiseen suurin piirtein samanlaisina: ”Detta är studentexamensnämndens hörförståelseprov. — Du får gärna titta på frågehäftet medan du lyssnar, men låt inte tittandet störa lyssnandet. Provet börjar.”  

Oppituntien keskittyneen työskentelyn katkaisi toisinaan keskusradion äänimerkki. Oli tulossa kuulutus jostakin tärkeästä asiasta. Useimmiten äänessä oli silloinen rehtorimme Raimo Hämäläinen. Hän oli huumorimies. Hänellä oli kyky sopivalla tavalla keventää vakavaakin asiaa. Muistan yhdenkin kuulutuksen, jossa rehtori moitti lukion tupakkapaikan sotkuisaa yleisilmettä. Natsat eivät olleet lentäneet peltiämpäriin vaan jääneet hujan hajan sen ympärille maahan. Rehtori arveli, että röökaajat kärsivät ilmeisesti selkärangan kovettumasta, kun eivät kykene nostamaan tumppeja maasta ja laittamaan asianmukaisesti ämpäriin.

Välitunneilla ei sentään mietitty kynä korvalehden takana matemaattisia kaavoja tai passiivin muodostamista eri kielissä, vaan silloin osa suuntasi kulkunsa joko oppilaskunnan huoneeseen tai kirjastoon lautapelien pariin tai alakerran varastotilaan, jossa oli pingispöytä. Itse kuuluin enimmäkseen tähän porukkaan, joka pelasi pingistä. Ja kyllä sitä tulikin paljon pelattua kolmen vuoden aikana lähes jokaisella välitunnilla. Näin syntyi rakkaus tuohon lajiin ja se on jatkunut yhä tähän päivään saakka. Pallopeleistä on tarpeen tässä yhteydessä mainita sekin seikka, että ensimmäisen lukiovuoteni keväällä valmistui Valkealatalo. Sen myötä sisäliikuntatunnit siirtyivät sinne. Oli upeat puitteet pelata lento- ja koripalloa. Uutena lajina sisäliikuntaan tuli Valkealatalon mahdollistamana uinti. Saattoi tosin käydä niinkin, että uintitunti kului pääsääntöisesti saunan lauteilla istuen. Eipä tästä jumppamaikka Suhosen Mara tuntunut pahakseen pistävän.

Lukuvuoden intensiiviseen opiskeluun toivat vaihtelua erilaiset juhlat ja vierailut. Ystävyyskoulustamme Viron Kuusalusta kävi vierailijaryhmiä. Tuolloin 1990-luvun alussa Virossa elettiin jännittäviä aikoja, kun maa irtautui Neuvostoliitosta ja itsenäistyi uudelleen. Kuusalun oppilaat olivat aina meitä parempia koripallossa, kun järjestettiin kunkin vierailun yhteydessä ”ystävyysottelu”. Valkealan laji toki olisi paremminkin ollut lentopallo, mutta reiluina isäntinä annettiin vieraiden valita laji. Vuosittaiset Lucia-juhlat ovat hyvin jääneet mieleeni. Lucia-neito seurueineen toi ilon, valon ja toivon sanomaa vuoden pimeimmän ajan keskelle. Taisipa koulun Lucia-neidon äänestyksessä olla hieman missikisan piirteitäkin. Uusien ykkösten ”kastajaiset” alkusyksystä sekä ainakin kerran järjestetty itsenäisyyspäivän juhla olivat hyvä osoitus siitä, mitä kaikkea saadaan aikaan, kun innostunut ja luova opiskelijajoukko yhdistää voimansa. Lukion auditorio tarjosi hyvät puitteet monenlaisten tapahtumien järjestämiseen.

Vanhojenpäivänä helmikuussa 1992 oltiin vielä aidosti vanhoissa romppeissa. Nykyisenkaltainen pukugaala syntyi vasta vähän myöhemmin. Me tanssimme sujuvasti lumisella ja liukkaalla koulukeskuksen pihalla. Jos joku sattui kaatumaan, se oli pelkästään hauskaa eikä häpeällistä. Tansseja oli toki harjoiteltu liikuntatunneilla, että ihan kylmiltään ei sentään laitettu jalalla koreasti. Tanssien jälkeen lähdettiin nauttimaan maukas ateria Orilammen majalle. Kun koitti helmikuu vuonna 1993, oma ikäluokkani oli saavuttanut penkkaripäivän. Lukion tilat sekä myöhemmin kuorma-auton lava täyttyivät toinen toistaan eriskummallisemmista hahmoista: oli muun muassa poliisia, sotilasta, intiaania, kansallisten vähemmistöjemme edustajia, peikkoa, tiikeriä, kissaa, metsuria, jenkkifutiksen pelaajaa, Peppi Pitkätossu, Albert Einstein, kreivi Dracula sekä kokonainen pahnue vaaleanpunaisia sikoja. Penkkaripäivänä lauloimme opettajille ja kiitimme heitä hyväksemme tekemästään työstä. Tutut laulut olivat saaneet uudet sanoitukset. Esimerkiksi saksan- ja ranskanopettajalle Oili Ketomäelle laulettiin lastenlaulun ”Peppi Pitkätossu” sävelellä seuraavasti:

”Ootko sä nähnyt tään mieheni hienon ja lystikkään? Oui! Mikko Ketomäki se hän juuri on nimeltään. Ootkos kuullut nää lauseeni viekkaat ja vitsikkäät? Ja! Entäs tän lukion, talon, jossa me leikitään. Täällä on Oili Ketomäki, la hopsulahei sula hopsansaa, täälläpä Oili Ketomäki nauraa hah hah haa!”

Jos käytössäni olisi aikakone, niin mielelläni palaisin takaisin lukiovuosiin ja sellaisen lisäyksen lukujärjestykseeni tekisin, että ottaisin valinnaisaineekseni vielä ranskan. Sitten saisin nauttia lisää Oilin kimuranteista käännösharjoituksista, joihin jo saksan puolella tutustuin.

Yo-kirjoitukset pakerrettiin nyttemmin jo puretun ala-asteen liikuntasalissa. Tunnelma oli totta kai jännittävä. Tähän oli tähdätty lukion ensimetreiltä alkaen. Kesäkuun alussa koitti sitten juhlan aika. Lakkiaispäivänä lakit päähän vedettiin ja kaikesta kaikki tiedettiin, kuten muusikko Anssi Kela sattuvasti tämän tunteen sanoittaa kappaleessaan ”1972”. Kun nyt muistoissani katson taaksepäin tuonne lähes 30 vuoden päähän lakkiaispäivääni, voin ainakin omalta osaltani allekirjoittaa ne sanat, joilla Anssi Kela jatkaa biisiään, eli nyt on vanhemmiksi vartuttu ja tyhmemmiksi muututtu. Lohduttaudun ajatuksella, että kun turhat detaljit ovat unohtuneet, jäljelle jää sivistys. Tähän viittasi luokanvalvojani Aira Immonen lakkiaispäivän juhlapuheessaan siteeratessaan kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn kuuluisasta teoksesta ”Pikku Prinssi” ajatuksen, että ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. Myöhemmissä opinnoissani ja tutkimuksissani on tullut esille, että sama asia ilmaistaan antiikin aikana kirjoitetussa Sirakin kirjassa seuraavasti: ”Sydän kertoo ihmiselle toisinaan enemmän kuin seitsemän tähystäjää ylhäällä tornissa”.

Valkealan lukio antoi hyvät eväät opintoihin ja elämään. Akateemisissa opinnoissani minun ei ole tarvinnut kokea alemmuutta suhteessa niihin opiskelijoihin, jotka ovat olleet ns. eliittilukioiden kasvatteja. Lukiovuosina löytynyt oppimisen ilo on kantanut näihin päiviin asti. Tuo ilo on johtanut milloin arkeologisille kaivauksille Lähi-itään, milloin taas pänttäämään tuhansien vuosien takaisia nuolenpäätekstejä. Viime vuosina Valkealan lukiota on mainostettu sloganilla ”Legends are born in Valkealan lukio”. Väitteen arviointi on vielä vaikeaa, koska usein vasta jälkipolvet tunnustavat nerouden. Hyviä oppimistuloksia Valkealan lukiossa on kuitenkin saavutettu monen vuosikymmenen aikana. Vaikka lukion toiminta päättyykin, sen vaikutukset jäävät elämään pitkäksi aikaa. Muistoissani näen itseni toistuvasti tutun lukion käytävillä, oppitunneilla – ja pingistä pelaamassa, sillä kuten saksalainen runoilija Jean Paul aikoinaan viisaasti totesi: Muistojen paratiisista meitä ei voida karkottaa.    

  • Marko Marttila
Jaa artikkeli: