Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Oppilaasta opettajaksi

Simo Helkala asuu Valkealassa perheensä kanssa. Hän aloitti Pohjois-Kymen Musiikkiopistossa oppilaana 40-vuotta sitten.

Simo Helkala. Kuva: Jani Kiviranta.

Ensimmäinen soitin opistossa oli viulu. Nyt hän on 20-vuotta ollut töissä samaisessa paikassa opettaen kitaransoittoa.
– Kun aloitin Suzuki-pianotunneilla pienenä poikana, asuimme Kuusankoskella. Vanhempani olivat töissä, joten soittotunneille piti selviytyä itse. Keskustan seurakuntakeskuksella pidettäville tunneille menin kävellen.


Oppituntien siirtyessä Kouvolaan, kulki Simo matkat bussilla. Jos bussirahat olivat menneet muihin pojalle tärkeisiin ostoksiin, meni hän polkupyörällä. Se ei kuulemma ollut mikään ongelma.
– Kerran eräisiin treeneihin vein sähköbasson ja vahvistimen pyörällä, niitä sarvissa roikottaen. Siinä punnittiin, kuinka paljon soitto kiinnostaa nuorta poikaa, Simo nauraa.

Ja kiinnostihan se. Ensimmäinen oma bändi hänellä oli 15-vuotiaana. Bändi soitti Kauko Röyhkän inspiroimaa suomi-rockia. Ennen omia orkestereita, hän soitti kitaraa seurakunnan nuorisokuoron bändissä. Homma ryöstäytyi käsistä, kun hän huomasi, ettei se soittaminen niin vaikeaa hommaa olekaan. Hän liittyi tanssiorkesteriin, mikä oli Simon omien sanojen mukaan suunnaton siunaus. Sitä kautta tulivat myös kansanmusiikkikuviot Simon elämään.


Humppakeikoista nuori mies sai kivasti taskurahaa. Yngwie Malmsteenit oli opeteltu, mutta kun eteen tulivat ensimmäiset tangot, tajusi hän, ettei osaakaan soittaa tarvittavia sointuja.
– Se oli niin loistava kokemus. Tajusin, että olen opetellut vääriä asioita. Sitä kautta laajeni muusikkouden arvostus ja ymmärrys siitä, mitä kitaralla voi tehdä, Simo sanoo.

Elämää muusikkona
Parhaimpana, tai katsontakannasta riippuen pahimpana aikana Simo oli mukana kymmenessä eri orkesterissa. Kaikki eivät olleet viikoittain soittavia, mutta alkoi se olla aika maksimimäärä.


Se oli lukioaikaa, kun hänellä oli jo oma auto, millä pääsi liikkumaan, eikä nuorella miehellä ollut huolta huomisesta.
Tanssiorkesteri oli nimeltään Hugo Mulqvist. Kansanmusiikkia soittava Rymäkkä nautti suurta suosiota. Irlantilaisen musiikin orkesteri Leprechaunsia on kuultu useasti Pyhän Patrikin -päivän juhlissa. Tässä siis vain pieni osa orkestereista, joissa Simo on ollut mukana.


Entä ovatko kaikki soittimet, tai musiikki hänelle aina luontevaa ja helppoa oppia?
– Jazzin soittaminen on ollut minulle aina aika vaikeaa. Ymmärrän mitä siinä pitäisi tehdä, mutta en ole sitä suuremmin kuunnellut, eikä se ole niin kovin minua sytyttänyt. Jazzin kieli on jäänyt minulle vieraaksi. Ammatillisesti tunnen, että minun pitäisi olla siinä parempi, mutta inhimillinen puoli toteaa, ettei ihan kaikkea voi osata niin hyvin kuin haluaisi, Simo miettii.


Hän on ottanut elämänmittaiseksi tavoitteekseen oppia soittamaan jazzia salonkikelpoisesti.
– Olen päättänyt jättää pakon pois, ja se onkin auttanut homman eteenpäin viemisessä. Sitä osaa arvostaa pieniäkin onnistumisia ja oppimisen hetkiä.


Lähinnä hänen sydäntään on pohjoismainen kansanmusiikki ja Los Angelesin 80-luvun West Coast musiikki.


Kotona on hyvä olla
Simo toteaa oppimisen olevan ainakin omalla kohdallaan suoraan verrannollista kiinnostuksen määrään. Kun huomaa, miten jotkut palaset loksahtavat musiikissa kohdalleen, ruokkii se tutkimaan asiaa vielä pidemmälle. Simo ei ole haaveillut maailmankiertueista. Hän viihtyy enemmän paikoillaan, eikä koe minkäänlaista kateutta, jos joku kertoo lähtevänsä Euroopan kiertueelle.
– Nautin enemmän siitä, ettei juurikaan tarvitse poistua Kouvolasta, ja pystyn rämpyttämään kitaraa. Se on minulle kaikkein kovin juttu. Tämä palvelee myös parhaiten minun multi-intrumentalismiani. En koe olevani missään asiassa Kymenlaakson kovin, eikä minun tarvitse ollakaan. Tulen iloiseksi pienistäkin asioista eri soittimia soittaessani, Simo sanoo.


Illan virkku
Simo soittaa satunnaisesti myös Kouvolan Teatterin orkesterissa. Ensimmäinen näytös, missä hän oli mukana, oli Zorbas.
– Nyt on Harri Suikkasen kanssa tehty puoliksi kitarahommia. Teatteri on kuitenkin aika sitouttavaa työtä, joten on hyvä, että soittajia on kaksi, Simo toteaa.


Soitonopettajan työ on iltapainotteista. Simo kertoo olevansa iltavirkku ja hieman aamu-uninen. Työajat sopivat hänen biologiselle kellolleen. Simon vaimo Päivi on opettaja, joten aikataulut pariskunnalle menevät arkisin hieman ristiin. Simo tunnustaa, että siinä oppii arvostamaan yhteisiä hetkiä ihan eri tavalla.


Tie opettajaksi
Simo piti ensimmäiset soittotuntinsa jo 15-vuotiaana. Aikuisena hän on opiskellut musiikkia Pop-Jazz Konservatoriossa, sekä Metropolian Ammattikorkeakoulussa. Oppitunteja on voitu onneksi pitää lähiopetuksena, kun kyseessä on yksilöopetus. Viime vuonna pari ensimmäistä kuukautta pidettiin zoomin kautta.
– Ei siitä etätunnista valitettavasti saa oppilas, eikä opettaja parasta soittokokemusta. Tunneissa tärkeä asia on vuorovaikutus ja, että voidaan soittaa yhdessä, Simo toteaa.


Työpaikkana Pohjois-Kymen Musiikkiopisto on suorituspiste, mutta ihmiset tekevät paikan. Oppilaiden vanhemmat saattavat olla jo tuttuja ennestään. Tämä kertoo muusikoiden verkottumisen luonteesta. Mitä enemmän tuntee ihmisiä, sitä enemmän on työmahdollisuuksia. Opettaja – oppilassuhdekin muuttuu ehkä hieman erilaiseksi. Turhat jännitykset jäävät pois.
– Olen muuttunut vuosien varrella lempeämmäksi opettajaksi. Alussa olin nuori idealisti. Muutama vuosi kuluu, sitä huomaa, että onkin täysin harhaa, mitä on kuvitellut opettamisen olevan, Simo sanoo.


Hän toteaa homman olevan suurimmaksi osaksi vain hyvien tapojen opettamista oppilaille. Koputetaan, kun tullaan sisään. Sanotaan päivää. Opetetaan hyvät tavat soittaa kitaraa ja hyvä tapa lukea nuotteja.
– Käytännössä koko homma on hyvien tapojen opettamista, eikä sitä, että lähdetään tekemään oppilaasta virtuoosia. Oppilas tekee itse itsestään virtuoosin, jos hän sitä haluaa. Opettaja ei sitä tee. Opettaja näyttää, mikä polku vie minnekin ja varoittaa karikoista. Eräänlainen neuvonantaja, Simo miettii.


Oppilaita on ollut vuosien varrella laidasta laitaan ja työssä on saanut käyttää hyvinkin erilaisia pedagogisia lähestymistapoja. Joistakin oppilaasta tietää, että hänellä ovat nuotit jääneet kotiin. On sellaisia, kenelle antaa homman, ja tietää, että viikon päästä se tulee jo menemään sujuvasti. Se muovaa tunnitkin hyvin erilaisiksi. Joillekin oppilaille on tärkein tunnin alussa käytävä juttuhetki. Oppilas on sitten siinä sivussa oppinut soittamaan myös hieman kitaraa, vaikkei se ollutkaan hänen suurin intohimonsa.


Positiivinen palaute
Ennen palautteen antamisessa käytettiin hampurilaismallia. Ensin jotain positiivista, sitten kritiikki ja lopuksi vielä positiivinen kommentti.
– Se on vanhentunut ajatus. Olen huomannut toimivaksi sen, kun oppilas soittaa, kerrotaan hänelle mikä meni hyvin. Joskus se on se, että mahtavaa, jaksoit keskittyä kaksi tahtia. Joillekin se voi olla todella vaikeata. Rytmiasiat saattoivat mennä hieman väärin, mutta se on ihan sivuseikka. Siitä se lähtee. Ihan kaikki. Sanotaan, että kissa kiitoksella elää. Kyllä sillä elää ihmisetkin, Simo toteaa.


Usein oppilas tietää jo itse, mitä kehitettävää hänellä on. Opettaja voi sitä häneltä suoraan kysyä. Jotta homma sujuisi hienommin, niin mitä tekisit? Usein oppilas vastaa ihan oikein. Ainoa, kuka soittoasennon saa oikein, on oppilas itse. Opettaja ei voi häntä pakottaa, eikä siitä kannata stressiä repiä.


Parhaita muistoja opistolta
– Parin vuoden takainen Madonna-konsertti oli minulle tärkeä. Siinä sai tehdä töitä kovasti, mutta lopputulos oli upea. Siihen saatiin suuri määrä soittajia mukaan. Itse en ollut mukana Pohjalaisia-oopperassa, mutta se oli mieletön, Simo muistelee.


Ammatissa on myös pieni varjopuoli. Kun tekee työkseen kulttuurialaa, jää sen harrastaminen vähemmälle. Konsertit alkavat illalla, ja niin alkavat myös Simon työt.

  • Laura Parkko
Jaa artikkeli: