Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Pääkirjoitus: Kun koskettaa

Olen muutamassa testissä päätynyt arvioon erityisherkkyydestä. Nuorena se oli ongelma, kun tulevaisuus pelotti ja maailma tuntui kylmältä paikalta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin luotan, että kaikki on lopulta hyvin, ja sitä kiitollisempi olen kyvystä tuntea herkästi ja syvästi.

Rakennusväsymys ja omat tulevaisuuden unelmat saattoivat olla osatekijänä, kun itkin oikein kunnolla kuunneltuani viime torstaina anu Pentikistä kertovan näytelmän väkeä, niin aiheen antajia kuin tekijöitä.

Syvälle niin ilon kuin surun sisään vei heti yläkerran gallerian työ, jonka Anu Pentik teki Valkealaan haudatun äitinsä muistolle. Se on jotakin paljon enemmän kuin onnistunut teos, kuten tekijä itse totesi. Se avaa oven ylimaallisen kauniiseen sisäiseen maailmaan, joka on täydellisen puhdas ja hyvä. Rakkaus kohottaa siinä valon maahan enkeleiden siivin.

Maan runsaus loistaa vieressä appelsiinien muodostelmassa. Työt kuuluvat niin tekijän muistoissa kuin elämän kokonaisuudessa täydellisesti yhteen.

Minua kosketti myös pieni näkymä siihen maailmaan, johon teatterin väki on syväsukeltanut harjoittelukauden aikana. Erityisesti vaikutuksen teki Panu Poutasen rohkeus antaa herkkyyden näkyä ja päästää lähelle.

Eräs toimittaja kysyi näyttelijöiltä tunteista tavalla, joita nämä eivät tuntuneet ymmärtävän. He totesivat, että tunteet kuuluvat näyttelemiseen. En ole saanut koskaan paljon sen enempää näyttelijöiltä kuin muilta taiteen tekijöiltä, jos en ole kokenut tekemisen tulleen täysillä, sydämestä.

Muistan yhä konsertin, jossa tekninen taituri kyllä viihdytti, mutta lähinnä tahattomalla huumorilla. Sitten vasta voi oikeasti antaa toisille, kun jotakin oleellista itse kokee.

Kiinnostavaa on siis lähinnä se, miten harjoituksissa yhdessä itkeneet ja nauraneet saavat esityksen niin valmiiksi, että omat tunteet ovat veitsenterällä hallinnassa ja siirtyvät vahvasti katsojiin.

Eipä sentään mennyt loppupäivä silmät vesissä. Kunnon itku puhdisti ja virkisti. Valmistui ja kiinnittyi onnistuneesti vielä ainutlaatuinen saunan ylimmäinen laude, tuppeen sahatusta haavasta. Luovan työn ylistyksen jälkeen sekin luovuus tuntui erityisen hienolta.

Ehkä me Pentikin pariskunnalta ja teatterin väeltä saimme hyvän muistutuksen, sillä yhteistyö sujui hyvin. Minä tällä kerralla lähinnä mittasin ja mietin ja Seppo teki.

Voisiko elämä rikkaampaa ollakaan, kun voi tuntea ja tehdä. Jos en liene samaan vaikuttavuuteen päässyt, niin ainakin tavoitteet ovat sillä lailla samat kuin Anu Pentikillä, jolla sisäinen tuli läikkyy usein vahvasti esille.

Teatterin tilat uuvuttavat melkoisesti, mutta ehkä tämä on kuitenkin vielä nähtävä. Uskon, että jaksan loppuun asti ja osaan liikutuksen tullessa itkeä sen verran hiljaa, että selviän teatterista ulos muita hämmentämättä. Oma hämmennys taisi jäädä nuoruusvuosiin. Nyt riittää se, että selviää siirtymästä kotiin ja petiin. Aamulla kokemus on varmasti kasvattanut taas sekä elämysten aarreaittaa että vahvistanut uskoa elämään.

Auli Kousa, päätoimit

Jaa artikkeli: