fbpx

Pääkirjoitus: Suhteellistavaa

Joskus päivä tuntuu alkavan huonosti. Kaikki tuntuu tahmealta ja useampi asia menee pieleen. Elokuisena perjantaina oli sellainen päivä. Olimme huomaamattamme tilanneet väärää materiaalia sisältävän tuotteen, joka ei siis meille käynyt, ja liike esitti jo luottokelvottomuutta, kun yritin selvittää parasta ratkaisua. Ovi oli mennyt lukkoon, eikä avain enää toiminut. Satoi ja oli kylmä, vaikka piti vielä olla kesä. Asiat viivästyivät ja hankaloituivat.
Työkin tuntui etenevän huonosti. Kävin kuitenkin edes jotakin tekemään ja aloitin taiton sivusta 14. Eipä tarvinnut kauaa tehdä, kun mieli taipui kiitollisuuteen siitä valtavasta määrästä asioita, jotka ovat hyvin. Ei tarvinnut kaikkea menettää ja saada takaisin huomatakseen, mitä oikeasti tärkeää elämässä on.
Hyvältä tuntui aiemman virheen korjaaminen ja tekstin muotoileminen kauniisti. Miten ihmeessä olikin noin päässyt käymään. Vähän hävetti, mutta eihän se kannata. Ainoa mahdollinen suunta on eteenpäin.
Surulliselta tuntui toisten puolesta, kun ajattelin rakkaitaan menettäneitä. Elämä ei kulje ohjekirjan mukaan ainakaan inhimillisestä näkökulmasta katsottuna. Erityisesti kosketti kahden tutun, melko nuoren ihmisen kuolema. Molemmat olin tavannut moneen otteeseen työn puitteissa. Molemmat olivat jättäneet minunkin elämääni jäljen. Yritteliäitä ja sisukkaita ihmisiä, joiden oli kuitenkin aika lähteä, vaikka tuntui, että voimia olisi pitänyt olla vielä pitkään matkaan. Moni muukin muistaa heitä varmasti surulla, lämmöllä ja kiitollisuudella jaetuista hetkistä ja vuosista.
Monella tärkeän ihmisen menettäneellä kestää kauan luopua ja rakentaa elämä uudelleen. Joku ei pysty sitä enää kunnolla kasaamaan. Joku pystyy pitämään itsensä niin elämässä kiinni, että on tukena muille, vaikka itsellä olisi vaikeaa.
Vaikeudet eivät ole rangaistuksia, vaikka olisivat syväsukelluksia sameisiinkin vesiin. Aina niistä jotakin oppii, yleensä sitä enemmän mitä vaikeamman koulun suostuu käymään läpi.
Sekin on hyväksyttävä, jos ei pitkään aikaan jaksa ajatella eteenpäin. Kiire on huono ratkaisu. Lepo on parempi, jos pystyy yhtään lepäämään, ja itku, se puhdistaa, jos pystyy itkemään ja sitten lepäämään.
Joskus opetus voi olla se, että suostuu ottamaan vastaan muiden apua. Meidän kuuluu antaa ja ottaa vastaan. Minulla kesti kauan hyväksyä se, ettei antaminen ja saaminen mene aina tasan ainakaan yhden ihmisen kanssa. Toiselle voi antaa enemmän ja toiselta taas saada, ja niin on hyvä. Kokonaisuus tasaa, jos osaa sekä antaa että ottaa vastaan.
Ei siitä ehkä elämän paras päivä lopultakaan tullut, mutta ainakin se muistutti olemaan kiitollinen kaikista päivistä, sujuvista ja vähän tahmeammista.
Auli Kousa, päätoimittaja

Jaa artikkeli: