Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Petolinturengastajan matkassa

Auto starttaa aikaisin aamulla. Kyytiin on pakattuna rengastustarvikkeet, kiipeilyvarusteet, eväät, sekä pari rengastajaa. Edessä on monen tunnin reissu ja noin 200 kilometriä ajoa ym­päri rengastusaluetta.

 Pekka Raukon ja Johan­nes Wiehnin rengastus­alue kattaa suuren osan Valkealaa, Jaalaa, Kouvolaa, Kuusankosken ja jatkuen Luu­mäelle asti. Kilometrejä kertyy rengastus­reissuilla vuosittain ainakin pa­ri tuhatta.

Raukko kävi Wiehnin muka­na satunnaisesti linturetkillä jo 1980. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa ryhtyä rengasta­jaksi.

– Lähdin rengastajaksi vähän vahingossa, niin kuin kaikkeen muuhunkin. Minä vaan ajau­duin siihen hommaan, Raukko toteaa hieman virnuillen.

Aktiivisesti hän on rengasta­nut vuodesta 1995 alkaen edel­leen yhdessä Wiehnin kanssa. Metsissä heillä on lähes 200 pöllönpönttöä, sekä vähän alle sata tekopesää.

Pöllöt eivät tee itse pesiään, vaan luonnossa ne pesivät mui­den tekemissä pesissä ja puiden koloissa. Esimerkiksi huuh­kajan pesä taas on usein vain kuoppa kivikkoisessa maassa, kalliojyrkänteellä, puun tai tuu­lenkaadon juurakon juurella.

– Jos löytyy luonnonkolope­sintä, niin yleensä lähelle laite­taan pönttö, josta poikaset on helpompi rengastaa, Raukko kertoo.

Myyrille kyytiä

Suomessa pesii säännöllises­ti yhdeksän eri pöllölajia. Pöllöt pitävät myyräkantoja aisoissa ja niiden rengastuksen avulla ke­rätään arvokasta tietoa linnuista ja ympäristöstä. Tiedonkeruun mahdollistavat vapaaehtoisina toimivat rengastajat.

Pöllöjen ruokavalio koostuu yleensä myyristä, muista jyr­sijöistä, sekä pikkulinnuista. Huuhkajille maistuvat myös jä­nikset, ja suuremmatkin linnut.

Se, että pöllöt syövät myyriä, on tietysti myös maanomistajan etu. Tänä keväänä erään maati­lan pihapiirissä olevaan tuuli­haukan pönttöön oli pesiytynyt lehtopöllö, ja tyytyväinen tilan­omistaja kertoi myyrien hävin­neen pelloilta.

Iäkkäissä havumetsissä, soiden ja niittyjen tuntumissa viihtyvä lapinpöllö on harvalukuisimpia pöllöjämme. Kuva: Pekka Raukko

Raukko kertoo, että häntä ilahduttaa lapinpöllöjen lisään­tyneet pesinnät alueella. Suuri ja harmaasävyinen la­pinpöllö on vanhojen havu- ja sekametsien lintu. Se pesii yleensä vanhassa petolinnun pesässä, tai paksun kannon pään syvennyksessä, ja hätätilanteessa maassakin. Lapinpöllö hyväksyy toisinaan pesäpaikaksi myös lintuharras­tajan asettaman pesälaatikon, eli niin sanotun tekopesän.

– Toimii vähän trendiä vas­taan, kun se muuttaa eteläm­mäksi. Vaikuttaa, että laji on vakiintumassa tänne. Siitä on tullut minulle tämän hetken lempilintu. Se on niin omanlai­sensa. Huuhkaja on myös vai­kuttava, mutta niitä ei nykyisin enää niin paljon ole. Kaikki la­jit ovat omalla tavallaan kivoja, Raukko sanoo.

Hän toteaa, että on aina kiva löytää myös uusi haukanpesä.

– Ensin miettii, mikä voisi olla lajille sopiva paikka, lähtee etsimään sellaista ja sitten, kun sen löytää, niin onhan se muka­vaa.

Viirupöllö on ehkä hieman li­sääntynyt, sillä se pärjää huo­nommassakin metsässä. Vii­rupöllö on komea näky, mutta saattaa olla aggressiivinen poi­kasia puolustaessaan. Sen siipien kärkiväli voi olla jopa 125 senttimetriä. Sillä on kauniit tummat silmät ja keltai­nen nokka.

Lehtopöllö on viirupöllöä pienempi, pyöreäpäinen kaunis pöllö. Ilmastonmuutos näkyy lehtopöllöissä värimuunnokse­na. Aiemmin suurin osa Etelä-Suomen lehtopöllöistä oli har­maita.

Lehtopöllön usein väräjävä huhuilu saattaa kuulostaa naukuvalta, mikä vuoksi lehtopöllöä kutsutaan myös ‘kissapöllöksi’. Kuva: Pekka Raukko

Nykyisin on alkanut näkyä yhä enemmän ruskean ja pu­naruskean sävyisiä lehtopöllö­jä. Harmaa selviytyy paremmin kylmässä ilmastossa, kuin rus­kea. Lajia pidetään indikaattori­lajina ja todisteena ilmaston lämpenemisestä. Lehtopöllö on tällä alueella aika vakiintunut pesijä.

Varpuspöllö ja helmipöllö, jotka ovat vanhojen metsien asukkeja, alkavat olla todella vähissä. Punatulkun kokoinen varpus­pöllö on pienikokoisin pöllölaji Suomessa. Varpuspöllöt ovat lä­hes hävinneet tältä alueelta. Puputtava helmipöllö näyttää aina hieman hämmästyneeltä ja se on noin räkättirastaan kokoi­nen.

Kun on oikein hyvä myyrä­vuosi, Venäjältä tulee vaelluk­silla helmipöllöjä Suomeenkin.

–Jos olisimme vain suomalai­sen kannan varassa, olisi laji kuollut jo sukupuuttoon, Raukko toteaa.

Varoen pesille

Pesimäaikaan etenkin viiru­pöllöjen pesien lähellä saa olla varovainen. Kun rengastaja kii­peää pöntölle, ei ole mitenkään tavatonta, että emo tulee kynnet edellä puolustamaan poikasi­aan.

Rengastajat käyttävät suoja­varusteita, jotka ovat pehmustet­tu siten, ettei pöllölle, eikä ren­gastajalle tuli vammoja.

– Kerran on tullut viirupöllö takaraivoon. Otsaan olen saanut helmipöllön, varpuspöllön, leh­topöllön ja viirupöllön. Siinä pitää tietää mitä tekee, ja osa­ta varautua linnun tullessa puo­lustamaan jälkikasvuaan. Kyllä viirupöllökin yleensä ensin va­rottaa nokan napsutuksella en­nen tuloaan, Raukko kertoo.

Huuhkaja on erittäin uhanalainen. Kuva: Pekka Raukko

Jos on tiedossa huuhkajan pe­säpaikka, kannattaa se kiertää toukokuussa kaukaa. Huuhka­ja hylkää helposti häirityn pe­säpaikan, ja samalla munat tai pienet poikaset.

Vapaaehtoista

Monet luulevat, että rengasta­jat saavat palkkaa, mutta näin ei toki ole. Suomen rengastustyö on alusta alkaen perustunut va­paaehtoisuuteen.

Luonnontieteellinen keskus­museo vastaa vain Rengastus­toimiston henkilökunnan palk­kauksesta, sekä maksaa renkaat ja toimistotarvikkeet.

Rengastajat saavat Rengas­tustoimistolta tarvittavat ren­kaat, mutta muuten kaikki on rengastajalle omakustanteista toimintaa.

Raukko kokee silti ja siitä huolimatta rengastustyön ole­van arvokasta ja antoisaa.

– Tällaiset pitkittäistutkimuk­set kymmenien vuosien ajalta antavat arvokasta tietoa. Esi­merkiksi ilmastonmuutosta on rengastustietojen avulla pystyt­ty tutkimaan. Ei niinkään peto­lintujen kautta, mutta pikkulin­tujen osalta, esimerkiksi sitä, kuinka ne ovat levinneet poh­joiseen. Jos ei pitkien aikojen tutkimusta tehtäisi, olisi kaikki mutu-tuntumaa.

Luvanvaraista toimintaa

Rengastuslupia myönnetään eri laajuisina rengastajan ja ren­gastustoimiston tarpeiden mu­kaisesti. Lupien päätyypit ovat pesäpoikaslupa ja verkkoren­gastuslupa. Uuden rengastuslu­van saamisen edellytyksenä on, että hakija on täyttänyt 18-vuot­ta.

Suurin uhka helmipöllökannalle on vanhojen havumetsien häviäminen. On arvioitu että kanta häviää nykyisin noin 2%:n vuosivauhdilla. Kuva: Pekka Raukko.

Ennen lupien saamista tulee rengastajaksi pyrkivän harjoi­tella rengastusta ja lintujen kä­sittelyä käytännössä kokeneen rengastajan avustajana.

Seuraavana vuorossa on pe­rustentti, jossa hakijan tulee tunnistaa tentissä Suomessa säännöllisesti pesivät lajit ja runsaimmat läpimuuttajat. Lo­puksi rengastajan tulee esittää hyväksyttävä rengastussuunni­telma.

Sivuilla luomus.fi kerrotaan rengastuksen tarkoituksesta ja hyödyistä seuraavaa: ”Rengas­tus on tärkeä apuväline muu­tontutkimuksessa: sen avulla saadaan tietoa eri lintulajien muuttoreiteistä, niiden käyttä­mistä levähdys- ja talvehtimis­alueista sekä muuttonopeuksis­ta. Muutontutkimuksen lisäksi rengastus on korvaamaton tut­kimusmenetelmä monilla muilla lintutieteen osa-alueilla.”

Rengastuksen yhteydessä lin­nut punnitaan ja mitataan. Kaik­ki tämä pyritään tekemään aina mahdollisimman nopeasti, et­tei lintuja häiritä tarpeettoman kauaa. Rengastus ei vahingoita lintuja, eikä renkaasta ole niille haittaa.

Arvokasta tiedonkeruuta

Rengastuksen avulla saadaan korvaamatonta tietoa muun mu­assa lintujen iästä, kuolinsyistä, paikka- ja puolisouskollisuu­desta, elinpiireistä ja eri ominai­suuksien periytyvyydestä. Ren­gastuksen tuottama tieto edistää myös lintujen suojelua.

Luonnossa liikkuvalle ja siitä monipuolisesti kiinnostuneelle Raukolle on rengastus mukava harrastus.

– Aineistot toki kerätään asi­allisesti. Tuskin sitä olisi mon­taa kymmentä vuotta jaksanut tehdä, jos homma olisi kovin vastenmielistä. Samalla näkee luontoa. Aina metsässä törmää johonkin jännittävään.

Rengastusta säätelevät lait. Suomessa lintujen pyydystä­mistä säädellään luonnonsuoje­lu- ja metsästyslailla. Lupavi­ranomaisina toimivat alueelliset elinkeino-, liikenne- ja ympäris­tökeskukset, sekä Suomen Riis­takeskus.

  • Teksti: Laura Parkko
  • Kuvat: Pekka Raukko

Jaa artikkeli: