Pihlajasaari osoitti vieraanvaraisuuttaan

Valkealan Sanomat vieraili Pihlajasaaressa, ystävällisten ihmisten kylässä.

 Pihlajasaaren kotisivuil­la kerrotaan kylän mie­lenkiintoisesta historiasta seuraavaa:

1800 ja 1900-luvun vaih­teessa pohjois-Kymenlaakson elämään vaikutti merkittäväs­ti vuorineuvos Rudolf Bern­hard Elving (1849-1927) hank­ki maata nykyisen Pihlajasuon alueelta. Hän tutki pehtorinsa kanssa olisiko suo viljelyyn kel­paavaa.

Suo kuokittiin pelloksi käsi­voimin ja reiluna miehenä tun­nettu Elving maksoi tekijöille kunnon palkkaa. Vuoden 1910 tienoilla Pihlajasuon alue käsit­ti 170 hehtaarin suuruisen vilje­lyalueen yli kilometrin pituisine sarkoineen. Vuonna 1913 Elving myi maat Kymiyhtiölle, joka alkoi rakentaa Horpun kartanon ra­kennuksia nykyisen maamies­seurantalon ympäristöön.

Pihlajasaaren maamiesseu­rantalon vihkiäisiä juhlittiin 14.11.1954. Sittemmin kyläläi­set ovat talkoovoimin kunnosta­neet rakennusta.

Nykyisin sen pihaa koristaa Kyntäjän muistomerkki. Kyläl­lä louhintaa tekevä LT Granit lahjoitti muistomerkin kiviai­neksen. Muistomerkin pintaan on kirjattu nimi Paavo Tom­miska. Säkkijärvellä syntynyt ja Pihlajasaaressa suurimman osan elämästään viettänyt Tommiska niitti mainetta kyntäjäkilpailuis­sa. Hän oli pidetty ja merkittävä henkilö Pihlajasaaressa.

Kylän kantatilat sijaitsevat mäellä. Pihlajasaareen tuli säk­kijärveläisiä vuosina 1946 ja 1947. He asettuivat taloksi suon reunoilta lohkotuille maapaloil­le. Matkaa kylältä on Kouvo­laan 25 km ja Valkealan Kirkon­kylälle vain 15.

Maisemat muuttuneet

Pihlajasaaren kyläyhdistyksen puheenjohtaja Reino Konka on syntyperäinen pihlajansaarelai­nen.

– Ilmeisesti minun mummoni vaari on ostanut tämän paikan 1800-luvun puolivälissä. Vaa­rini tuli Anttilasta kotivävyksi vuonna 1910 tänne. Vaari on tä­män talon rakentanut.

Kylätoimikunta perustettiin silloisten koulupiirien mukaan. Kyläyhdistys on toiminut jo vuodesta 1989. Välillä toiminta on vilkkaampaa, joskus hieman hiljaisempaa. Kylässä on juhlit­tu Elovalkeita kahteen kertaan.

Kesällä vakiotapahtumana on heinä-elokuun vaihteessa pidet­tävä Pihlajasaaripäivä. Talvella on toinen kylätapahtuma. Kesäl­lä on heitetty mölkkyä ja kort­tia pelataan säännöllisesti Maa­miesseurantalolla.

Metsästysseura kylällä on yh­dessä Kääpälän kanssa. Metsäs­tysmaja on Kääpälän ja Pihlaja­saaren puolivälissä. Myös Martat ovat toimineet aktiivisesti vuosien saatossa. Maanmiesseura toimii pienen ryhmän harteilla.

Konka kertoo, että maisema on muuttunut melkoisesti vuo­sien varrella. Metsiin on tullut aukkoja ja uusia rakennuksia on tullut maisemaan. Väkimää­rä on lievästi laskenut, mutta on tänne saatu uutta vertakin ja lap­sia on syntynyt.

– Ennen meillekin tuli vierai­ta pitkin päivää ja eräs isäntä parikin kertaa päivässä. On se vähentynyt. Nyt kokee itsensä melkein rikolliseksi, jos menee kylään ilman kutsua. Vanhempi sukupolvi liikkuu vapaammin, Konka toteaa.

Talvella pelloilla kulkee pie­niä hiihtolatuja, joita on vedet­ty kelkalla. Reino itse hiihti ai­kaisemmin kilpaa ja hänellä oli pellolla noin 400 metrin latu, jota hän saattoi hiihtää 30 ki­lometriä päivässäkin. Nykyi­sin hän pakkaa sukset autoon ja lähtee ladulle Valkealatalon luo­ta valmiilta hyviltä baanoilta.

Vanhasta uutta

Loukon Maija-Liisan ja Reijon kauniisti entisöity talo on vastapäätä kylän vanhinta rakennusta. Tuvassa vierailee usein naapureita aamukahvilla, tai miksei iltaisinkin.

– Kaikkien kanssa on pärjätty täällä erinomaisesti.

Loukot olivat pyytäneet tuttu­ja pitämään silmällä, jos Pihla­jasaaresta vapautuisi heille so­piva kotitalo. Reijolle väki oli jo ennestään tuttua, sillä hän on kuulunut alueen metsästys­seuraan jo vuosia ennen tänne muuttoa.

Pariskunta asui aikaisemmin Kuusankoskella. Muutama vuo­si sitten heille tuli tarjous, jos ei voinut kieltäytyä ja siihen tar­tuttiin. Jonkin aikaa he pitivät kahta taloa ja remontoivat Pihlajasaa­ren kotiaan.

Muuttoa ei ole kaduttu. Mai­ja-Liisa viihtyy pihapuuhissa ja Reijolla on omat hommat nave­tan työhuoneessa. Heidät on otettu lämpimäs­ti vastaan, kuten minutkin tällä vierailulla. En kyllä yhtään ih­mettele, että tämä pariskunta on ollut tervetullut, sen verran mu­kavaa seuraa ovat.

– Kylällä on kyllä hienoja persoonia. Tuntuu siltä, että he ovat myös täällä saaneet olla omanlaisiaan.

Loukot voisivat elää melkein omavaraisesti. Lähellä asuva rouva tuo Loukoille usein tuo­retta itsetehtyä hiivaleipää. Reijo on kova kalastamaan ja vie vastineeksi kaloja. Ka­nanmunia saadaan naapurista ja Frantsin peruna on vain ki­venheiton päässä. Aholammen mansikatkaan eivät ole kaukana.

Loukojen talo on kylän kor­keimmalla mäellä. Reijo tote­aakin, että viisas mies rakentaa kalliolle. Talo on päivänkämmenellä ja aurinko hellii sään niin suosi­essa melkein läpi vuorokauden.

Loukot ovat kesäaikaan oma­varaisia myös sähkössä. Na­vetan katolla on kahteen il­mansuuntaan yhteensä 110 aurinkopaneelia.

– Huhtikuusta syyskuun lop­puun olemme käytännössä oma­varaisia sähkön suhteen. Inves­tointi on toki aika iso, mutta jos siihen ei liikaa tartu, niin on tämä oikein hyvä sähköntuotan­tomuoto.

Pihaan on tuotu aittaraken­nuksia, joissa on majoitustilaa ja kotoisa kirjastohuone. Pihas­ta löytyy myös viihtyisä terassi, jonka kupeessa on kaksikin sau­naa ja kodinhoitohuone. Savu­sauna lämpiää usein vieraiden tullessa kylään.

–Tämä on elämän laatua. Koko ajan on puuhastelua ja niin pysyy kunnossa. Mailis nauttii pihatöistä. Minä teen polttopuita ja käyn metsässä.

Talon ”herrainhuoneessa” on seinillä merkkejä Reijon harras­tuksista.

Saksanhirvien sarvista kak­si on Puolasta, isommat Unka­rista. Myös kalastus on selvästi miehelle sydäntä lähellä ja pöy­dällä on komea Mauritiuksella pidettyjen kalastuskilpailuiden palkinto.

Pihlajasaaresta ei puutu mi­tään. Lähellä olevassa Kää­pälässä on avautunut pitseria, Vuohijärvellä on hyvä kauppa. ABC Tuohikotista on hyvä ha­kea pikkutavaraa.

– Kun auto on käytössä, se on sama ajaako viisi vai kym­menen kilometriä. Oppii enna­koimaan ja ostaa kerralla tar­vittavat. Täällä on kaikki, mitä tarvitaan.

Kodin lisäksi kylällä on Lou­koilla toinenkin mieluinen paik­ka. Reijo lunasti Pihlajasaaresta läheisen tilan, jonka metsän hän laittoi Metso-suojeluun.

– Siellä on sellaisia puita, mitä olisi ollut häpeä kaataa. Siellä on kiva käydä kävelyllä.

Perunaa pöytää

Vuonna 1998 perustettu Frantsin Peruna Oy työllistää ympärivuotisesti neljä henkilöä. Perunaa viedään Kouvolan alu­een lisäksi Kotkaan ja Lappeen­rantaan. Jari Frantsin mummo teki jo pienessä mittakaavassa peru­nanviljelyä. Isänsä kanssa Jari on vienyt toimintaa suurempi­muotoiseksi.

– Saraturve ei ole paras mah­dollinen perunanviljelyyn. Se on hieman haastava maaperä, mutta toimii kyllä. Ideaali maa olisi hiesua. On tämän kanssa tultu kuitenkin toimeen.

Frantsilla viljellään useampia lajikkeita perunaa. Yhteen ei voi luottaa.

– Kokeillaan aina paria uutta lajiketta, ja sitten on kolme tai neljä päälajiketta. Ei kannata laittaa kaikkia perunoita samaan koriin, Jari toteaa.

Toiminta on tasaantunut vuo­sien varrella. Yrityksellä oli toki nousuvaihe, mutta Jari toteaa viisaasti, että ei siitä ole apua, vaikka kuinka juoksee.

– Jos lisää tuotantoa, tarvitaan lisää työväkeä, hallia, peltoa. Laajenee liikaa. Meillä ei ole siihen tarvetta. Jos on tyytyväi­nen siihen mitä on, niin miksi lähteä itseään rikkomaan havit­telemalla suurempia.

Jarilla ei ole pitkä työmatka sillä hän rakensi pari vuotta sit­ten tällä hetkellä kylän uusim­man rakennuksen pihan toiselle puolelle. Hän asuttaa sitä puolisonsa ja heidän kahden pienen lapsensa kanssa.

Jari on viljellyt perunaa nyt 31 vuoden ajan.

–Tuona aikana olen aivan var­masti joka päivä sanonut sanan peruna ja ollut perunan kanssa jotenkin tekemisissä.

Peruna pysyy myös omassa ruokapöydässä. Eihän riisi ja makaroni ole mitään.

• Laura Parkko