fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Polttoreissu keväällä 2006

Tämä ei ole uutinen. Tämä on kertomus siitä, miten hyötymetsästä alettiin tietoisesti muokata kansallispuistoa. Luontoasiantuntijat ja tulen hallinnan taitajat veivät meidät alueelle, jolle ei muuten pääse. Pahkajärven varoalue on käytännössä osa yhtä Suomen suosituinta kansallispuistoa. Jos haluaa nähdä myöhemmin poltetun alueen, voi lähteä Lapinsalmen parkkipaikalta suoraan lossilla Määkijänniemeen.

Meillä on ollut tavoite kiertää kaikki Suomen kansallispuistot. Päästyämme kunnolla tutuiksi Repoveden kanssa ja käytyämme sen jälkeen joissakin pienemmissä kohteissa, tavoite laimeni. Varmasti vielä käymme muuallakin. Repoveden karu jylhyys vei kuitenkin sydämet.

Vaan yksi reissu on ollut selvästi ylitse muiden. Sen kuvasato sykäyttää vielä 13 vuoden kuluttua. Jo mukaan pääsy kertoo luottamuksesta, jonka varassa olemme viimeiset 15 vuotta tätä lehteä tehneet. Lähde mukaan tuliselle matkalle. Jotkut lukijoista pääsevät kokemaan polton uudelleen.

Polttoreissu

Miehet lähtevät etelästä kahteen suuntaan. Tuuli on pohjoisesta. Turvauran sisällä tarttuvat kaasutohon lieskat kuiviin risuihin. Tuli leviää nopeasti maahan kaadettuja puita ja kuivaa pintakasvillisuutta myöten ja suhahtaa välillä korkeuksiin, aina latvaan saakka. Enää ei viluisintakaan palele. Mieletön kuumuus ja savu ajavat katselijat tuulen alta pois.

Sytyttämään

Saarijärven portilla oli vastassa Rauli Perkiö, joka oli Jarmo Halosen kanssa suunnitellut tämän Repoveden kansallispuiston ensimmäisen ennallistamispolton. Hän vie autollaan lähemmäs, yli Pahkajärven suojavyöhykkeen rajan liki Laurilammelle asti.

Tuulen tyyntymistä täytyy odotella. Poltto tehdään illalla. Muutama tunti ei tunnu missään, kun on liki vuosi odoteltu, että tehtävä onnistuisi.

”Pääpyromaani” alias poltonjohtaja Aarno Tervonen sytyttää liekin suojelualueella metsäpalovaroituksen aikaan.

”Sateenkaarentekijä” eli ruiskumies Viljo Kauhaselle metsän poltto on kolmas, mutta monelle ensimmäinen.

Aarno Tervonen kertoo, että ensimmäisillä kerroilla häntä jännitti. Nyt hän kannustaa muita, että hyvin menee.

Palo karkaa ohi kapean palokujan. Kipinät sinkoavat yli kasteltujen puiden, mutta Metsähallituksen ja Tuohikotin VPK:n miehet ja naiset ovat tarkkoina ja palopesäkkeet tukahdutetaan alkuunsa. Tarpeeseen on varauduttu.

Kumpareilla liekkimeri nousee kohti taivasta ja synnyttää imun, joka nostattaa tuulipyörteitä. Olosuhteet ovat polttamiseen tavallista paremmat. Maa on kuiva ja ilma kirkas. Tuulikin tyyntyy illan viiletessä.

Sankka savuverho peittää tienoon, ja tuoksu tarttuu vaatteisiin.

Kuvaustaidetta

Luontokuvauksen ammattilaiset Lassi Kujala ja Jorma Peiponen pitävät huolta innostuksesta. Lassi kuvaa kaikilla polttoväleillä ja muilla säädöillä noin tuhat kuvaa tunnissa. Jorma vaihtelee diafilmiä kameraan ja saa tulokseksi muutaman sata kuvaa.

– Mahtavaa, katsokaa vastavaloon, mikä lehahdus, nyt lähikuviin!

Lassi Kujala

Savu ei hetkeen lähde vaatteista tai hiuksista, sillä niihin on satanut tuhkahuitaleita, puoliksi palaneita neulasia ja välillä sakea savuverho, joka saa auringonkin hehkumaan oranssina.

Tilaa latikoille

– Ensimmäiset hyönteiset ilmestyvät jo polton aikana

Rauli Perkiö

Metsäpalot pyritään sammuttamaan, joten moni niistä riippuvainen laji on uhanalainen. Pikku otusten nimet ovat kuvaavia: kulo-, tuhka- ja palolatikat, kovakuoriaisista sysipimikkä, isokelokärsäkäs ja kulokauniainen.

Metsäpaloa vaativia kääpiä tulee myös, ja pohjantikat lisääntyivät selvästi esimerkiksi vuonna 1992 palaneella Kitsin alueella Lieksassa.

Polton jälkeen alueesta kehittyy vähitellen luonnonmukainen metsä, jossa on riittävä pysty- ja maalahopuusto.

Mikäli myrsky tai metsäpalo ei muokkaa aluetta riittävästi, poltetaan ja kaadetaan havu- ja lehtipuita lahoamaan. Lehtipuille annetaan enemmän kasvutilaa. Esimerkiksi haapa on niin pystyssä kuin lahotessaan tärkeä ravintolähde monille lajeille.

Alueen valinta

Alueet on valittu sen mukaan, mikä on turvallinen polttaa. Taimikoiden polttamisesta ei ole paljon hyötyä. Tavoitteena on polttaa mahdollisimman monipuolisia metsäalueita.

Kovin korkeita paikkoja ei esimerkiksi voi polttaa, sillä pumput eivät jaksa nostaa vettä kovin ylös.Tulos on rajoitteista huolimatta kaiken kaikkiaan monipuolisempi kuin yks’totiset vanhat talousmetsät.

Yli 40 prosenttia Suomen uhanalaisista lajeista esiintyy metsissä.

Jälkityöt

Paras palotulos syntyy vastatuuleen, jolloin maan pinta palaa tehokkaammin eikä jää jälkikytöjä.

Polttajat lähtevät liikkeelle reunoilta tuulen alta. Reuna-alueiden on tarkoitus antaa palaa rauhallisesti. Alkupäässä tuli tarttuu myös keskialueen puihin. Kumpareet on tarkoitus polttaa tehokkaammin, yhtä aikaa eri suunnista sytyttäen. Suunnittelija arvioi nuotion koon olleen tässä ensimmäisessä ennallistamispoltossa noin 1500 kuutiometriä.

Jälkivartiointiporukaksi oli pestattu Kouvolan varuskunnan metsästysseuran väkeä. Neljä ensimmäistä päivää on kriittinen vaihe, mutta vartiointi on tarpeen seuraavaan kunnon sateeseen asti.

Tiina Niikkonen täsmentää vielä luettelemalla polttotehtävän vaiheet: inventointi, suunnittelu, valmistelu, poltto, jälkisammutus, vartiointi.

• Auli Kousa

Artikkelikuva: Tuli tarttuu nopeasti kuivaan metsään.

Tunnelma on pysähtynyt. Poltettu metsä on hetken lohduttoman näköinen, mutta lähtee pian elpymään. Kaikki puut eivät sytykään.
Jaa artikkeli: