Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Tarujen jättiläiset

Marko Röhrin ohjaama ja Teemu Liakan kuvaama Tunturin tarina täydentää menestyselokuvien Metsän tarina ja Järven tarina kokonaisuuden.

Luontoelokuvan tekeminen on kovaa työtä ja onnenpotkuja.

Lumimaisema Tunturin tarina elokuvasta. Kuva: Marko Junttila, MRP Matila Röhr Productions.


– Tunturin tarina kuuluu MRP:n tuottamien luontoaiheisten elokuvien sarjaan ja se on olosuhteiden vaativuuden ja sisällöllisten tavoitteiden osalta trilogian haastavin tuotanto, tuottaja Hanna Kauppi kertoo.
– Olen saanut näyttää suurelle yleisölle jo metsiemme ja järviemme ainutlaatuisuuden, ja nyt Tunturin tarina vie katsojat Euroopan viimeisen suuren erämaan saloihin. Se kertoo myyttisen tarinan maailman vanhimmista vuorista ja luonnon ihmeistä, joihin vain harva on koskaan päässyt tutustumaan, ohjaaja Marko Röhr kertoo.


Teemu viihtyy veden alla
Teemu Liakka on kuvaaja ja ammattisukeltaja. Hänellä on kokemusta työskentelystä ankarissa luonnonympäristöissä.
Teemun kotisivuilla kerrotaan, että elokuvakoulun jälkeen vuonna 1997 Teemu aloitti uransa musiikkivideoilla ja mainoksilla. Vähitellen hän muutti enemmän dokumenttielokuviin, ja teki antenneja ominaisuuksiin jonkin aikaa.
Teemun kiinnostuksen kohteena ovat tällä hetkellä dokumentit, luonto ja tietenkin vedenalainen työ. Tunturin tarinaa tehdessä Teemu työskenteli Pohjoisella Jäämerellä ja sen pinnan alla. Kuvaukset jatkuivat jään alla Kilpisjärvellä. Jäämerellä Teemu pääsi sukeltamaan ryhävalaiden seurassa.

–Se oli aivan huikeaa. Valaan katse oli viisas ja kaikkitietävä. Tuntui, että valas tietää minusta kaiken, Teemu sanoo.
Teemu on aikaisemmin kuvannut Afrikassa valashaita dokumenttia varten. Niiden kanssa hän pääsi viettämään enemmän aikaa, ja sai luotua jo jonkinlaisen suhteen eläimiin.


– Norjassa kaamos tekee sen, että päivässä on hyvin vähän aikaa kuvata. Valaat ovat siellä syömässä. Kun pääset sinne veneellä, hyppäät veteen, niin aikaa kuvata ei ole kuin noin 10 sekuntia. Valas heilauttaa kerran pyrstöä, ja se on jo kymmenien metrien päässä, Teemu nauraa.


Jokaista eläinlajia pitää lähestyä eri tavalla. Teemu kertoo juuri sen olevan kiinnostavaa. Pitää keksiä oikea tapa, jolla eläintä pääsee lähestymään.


– Enhän minä sitä itse yleensä keksikään. Siinä kohtaa avuksi tulevat tutkijat, luontoihmiset, kuvaajat ja intohimoiset harrastajat, joilla on paikallistuntemusta alueelta. Kuvaukset räätälöidään aina eläimen ja kuvauspaikan mukaan. Se on se kiinnostava osa tässä, Teemu toteaa.


Kun viettää pitkiä aikoja kuvaamassa erikoisissa olosuhteissa, pitää tykätä myös luonnosta. Teemu toteaa, ettei pelkkien hyvien kuvien perässä työtä jaksaisi.


– Minä pidän siitä koko prosessista. Oppiminen guruilta on aivan huikeaa. Sellaista tietoa ei voi saada kirjoista, Teemu sanoo.


Mahtavia onnistumisen tunteita tulee, kun kuvauksissa saadaan talteen tilanne, mitä on suunniteltu monta viikkoa.
Yleensä tapahtuu vielä jotain odottamatonta, mitä ei osattu edes kuvitella. Kaikki loksahtaa paikoilleen.

– Siinä kun luupista katsoo kuvatessa, tietää jo, että tilanne päätyy elokuvaan. Sitten alkaa kiire rakentaa tilanteen ympä­rille tukikuvia. Yhdellä kuvalla et tee elokuvassa yhtään mitään. Sen ympärille pitää saada tarina. Jos eläin on kuvassa, sen pitää myös tehdä jotain kiinnostavaa, Teemu kertoo.

Kansainvälistä tasoa

Tässä elokuvassa päästään kansainväliselle tasolle. Tarina ja kuvaus on todella vaikutta­vaa. Elokuvassa päästiin seuraa­maan mielenkiintoisten naapu­rusten yhteiseloa. Västäräkki oli tehnyt pesän kotkan pesään.

–Menin kuvaamaan kotkaa ja sen poikasta pesällä. Huoma­sin pesän alaosassa västäräkin. Siitä tulikin sen kohtauksen ta­rina. Kotkan poikanen on ko­vin yksinäinen pesässään, kun emo tuo vain harvakseltaan ruo­kaa. Näillä kumppanuksilla oli selkeä suhde. Kotkanpoikanen odotti, milloin västäräkki tulee näkyville. Kukaan ei tule ryt­tyilemään västäräkille, kun kot­ka asuu yläkerrassa. Västäräkki taas syö kotkaa häiritseviä kär­päsiä ja hyönteisiä, Teemu ker­too.

Teemu totesi, että ilmaston­muutos ja ihmisen vaikutus luontoon näkyi joka kääntees­sä. Metsän tarina -elokuvasta on noin 12 vuotta aikaa. Muutos on hänen mukaansa ollut sinä aikana valtava. Vesis­töt huononevat ja monimuotoi­suus vähenee. Lämpeneminen tekee sen, ettei etelän järvillä ole enää kunnon jäitä.

– Tässä elokuvassa yritämme saada ihmiset tuntemaan luon­non kauneuden. Järven tarinan kanssa oli paljon yleisötilai­suuksia. Leffan jälkeen ihmiset tulivat ulos salista hymyt naa­malla ja haltioituneina. Sen mel­kein näki naamasta, kun heille tuli mieleen kysymys, että mi­tenkäs tämä suojelullinen puoli, Teemu sanoo.

Teemu toteaa, että saarnaavia elokuvia on tehty aika paljon. Jos alleviivaat liikaa, mitä pi­tää tehdä, ihmiset katsovat mie­luummin jotain muuta.

–Suojelullinen puoli lähtee minun mielestäni tunnetasolta. Pitää saada tunne mukaan, jol­loin suojelun tarve tulee ihmi­sestä itsestään, Teemu kiteyttää.

Kärpän kuvasi Marko Junttila / MRP Matila Röhr Productions

Oikea paikka ja aika

Marko Röhr on elokuvatuot­taja, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hänellä on myös sukeltajan am­mattitutkinto. Elokuvaa varten kuvattiin 850 tuntia. Niistä elo­kuvaan päätyi 77 minuuttia. Elokuvan ohjaaja Marko Röhr oli haaveillut pitkään jäiden läh­dön kuvaamisesta. Tämä vaa­ti kahdeksan vuotta onnistuak­seen.

– Vuonna 2019 Tenon jäiden lähtö oli poikkeuksellisen näyt­tävä, sopivassa valossa ja kaik­ki meni oikein. Eli olimme oi­keassa paikassa oikeaan aikaan. Myös teknisesti kaikki toimi, Marko kertoo.

Markolle oli tärkeää jo elo­kuvaa suunniteltaessa, että nä­kyviin saadaan mittakaavat. Elokuvaa kuvattiin Norjan ja Ruotsin lisäksi Euroopan suu­rimmassa erämaassa, Suomen Lapissa. Mittasuhteita elokuvassa tuo­vat esiin tunturien rinnalla esi­merkiksi jyrsijät ja muurahaiset.

– Halusin, että loppumatto­man erämaan vastapainona oli­si pienen pieni, joka näyttäytyy kuitenkin yhtä suurena. Siinä oli tietenkin Teemulle aikamoi­nen pähkinä purtavaksi, Marko naurahtaa.

Saniaisten alla

Ohjaaja muistaa omasta lap­suudestaan, kuinka hauskaa oli mennä saniaisten alle.

–Minua harmitti hirveästi, kun kasvoin isoksi. Sen takia en varmaan kauheasti kasvanut­kaan, ja jätin pituuskavun 165 senttimetriin. Siellä saniaisten alla oli hieno olla, Marko ker­too.

– Oli käsittämätön sattuma, että löysimme muurahaispesän tunturista. Luulin, että muura­haiset tarvitsevat havupuita pe­sää varten. Miten ihmeessä ne voivat rakentaa pikku tikuista kestävän pesän, kun miettii mil­laiset myrskytuulet tunturissa puhaltaa. Siinä minulle symbo­lisoitui paljon. Muurahaiset oli­vat tehneet oman tunturin. Siinä jotenkin konkretisoitui myös ih­misen pienuus siellä erämaassa, Marko toteaa.

Suomessa ei ole terävähuip­puisia vuoria, mutta vielä löytyy koskematonta luontoa. Aina­kin tyhjää, jos ei koskematonta. Elokuva kertoo tästä hetkestä, toimii ajan kuvana.

– Yksi tarinan lähtökohta on se, että nämä tunturit ovat jätti­läisiä, jotka ovat miljoonia vuo­sia sitten lähteneet liikkeelle. Nyt ne ovat juuri siellä missä mekin. Elokuvan tekijän onnen­potku. Se on pysäyttävä asia, Marko sanoo.

Jääleinikki on pohjoisten arktisten alueiden ja vuoristojen kasvi. Kuva Kristiina Johansson MRP Matila Röhr Productions.

Omat kokemukset taustalla

Marko on kaupunkilaislapsi, mutta on viettänyt paljon aikaa perheen kesäasunnolla ja erä­maamökillä Puulaveden keskel­lä. Elokuvaa valmistellessa hän hiihti samoissa maisemissa ihailemassa tykkylumia, missä oli lapsena hiihtänyt siskonsa kanssa.

– Kyllä ne omat kokemukset näkyvät, mistäpä muusta elo­kuvantekijä ammentaa. Totta kai muiden tarinat ja luettu tieto auttaa, mutta näkökulma tulee omista henkilökohtaisista koke­muksista, Marko toteaa.

Elokuvassa saadaan kokea tuntureiden loputtomuus, tyk­kylumet ja varjojen leikki niis­sä. Eläimiä päästään ihailemaan läheltä. Olosuhteen olivat vähintään­kin haastavat. Kovaa räkkää nä­kyi useissa kohdissa. Kylmim­mät kohtaukset kuvattiin -42 asteen pakkasessa. Tykkylumia kuvatessa lämpimin yö oli -25.

– Ei se ihan niin käy, että kä­velet metsään kameran kanssa, ja sitten alkaa tapahtua. Tee­mulla on uskomaton kestävyys ja sitkeys. Osa kuvista on saatu monen vuoden työn tuloksena, Marko kiittelee kuvaajaansa.

Artikkelin aloituskuva:

Teemu Liakka ja Marko Röhr kävivät joulukuussa 2020 Kouvolan Kino 123:ssa kertomassa elokuvasta. Kuva: Petri Parkko

  • Laura Parkko
Jaa artikkeli: