fbpx

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Teatterin ihmeitä

Tänä syksynä Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö muuttui niin tenhoavaksi, että väki läheltä ja kaukaa saapuu sitä katsomaan. Ohjaaja Samuel Harjanteelle on tuttua niin esiintyminen kuin ohjaaminenkin ja se näkyy.

Helsingin kaupunginteatterin laajuudesta kertoo jotakin jo se, että näyttämöitä on useissa eri osoitteissa. Pientä merenneitoa tulkitaan Eläintarhantiellä.

19. lokakuuta esitetty näytös sopi hyvin aikatauluun. Siinä, missä iltapäivästä näkemäni Lumikuningatar -baletti otti ulkosäähän verrattuna ennakkoa, sukelsi Pieni merenneito kohti mennyttä kesää. Ainoa hyytävä elementti oli Ursula apureineen. Lienevätköhän Lumikuningatar ja Ursula sukulaissieluja eri puolella merenpintaa?

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Mikko Vihma, Sanna Saarijärvi – Kuva © Robert Seger

Disneyn animaatioklassikon valmistumisesta on tänä vuonna kulunut 30 vuotta. Musikaalia Suomeen odottaneiden odotus palkittiin siis hyvin sopivaan ajankohtaan. Helsinkiin rantautuneen Pienen merenneidon toteutuksen yksityiskohtia saa katsoja hämmästellä vielä kotimatkallakin. Silti ratkaisun avaimet jäävät levälleen.

Onneksi emme oikeasti olleet veden alla. Olisi nimittäin mennyt merivettä suuhun siinä vaiheessa kun Arielia tulkitseva Sonja Pajunoja teki nopean paikanvaihdon. Ensin hän oli monen metrin korkeudessa ja yhtäkkiä hän oli lavan tasossa, hiukset kastuneina. Voisi luulla, että kyseessä on kaksoset. Se olisi helppo selitys tempulle. Todellisuus on yksi osoitus suuresta yhteistyön merestä, jonka pärskeissä kroolataan musikaalin historian aamuhämärästä aina sen illankoittoon asti. Toivottavasti aurinko laskee Arielin selän taakse vasta pitkän ajan päästä, jotta mahdollisimman monet ehtivät musikaalielämyksestä nauttia.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja – Kuva © Robert Seger

Mittava tuotanto

Musiikki on enimmäkseen animaation jälkeen sävellettyä. Palkittu Alan Menken sävelsi yli 10 uutta laulua musikaalia varten. Laulut sanoittivat Howard Ashman & Glenn Slater. Käsikirjoituksesta vastasi Doug Wright. Disney Theatrical Productions tuotti musikaalin alunperin. Esitysoikeuksia valvoo Music Theatre International (Europe). Suomenkielisessä musikaalissa käytetään strobovaloja. Niistä saattaa tulla huono olo herkimmille.

Pienen merenneidon suurien tuotantokulujen myötä on hyvä varautua keskimääräistä musikaalia kalliimpiin lippuihin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Broadway -musikaalissa parhaimpiin kuuluvan paikan saaminen on voinut tehdä yli tuhannen dollarin loven lompakkoon. Siihen nähden Pieni mereneito on varsin kohtuuhintainen.

Katsellessani musikaalia päättelin, että sata tuhatta euroa on alakanttiin kustannusten suhteen. Sellainen tieto löytyikin, että musikaalin valmistuskulut ovat noin 300 000 euroa kalliimmat kuin Helsingin kaupunginteatterin musikaaleilla yleensä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa keskellä Tuomas Uusitalo – Kuva © Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja ja Martti Manninen – Kuva © Robert Seger

Syystä suosittu

Viime toukokuussa tilanne oli se, että Pieni merenneito-musikaaliin oli varattu jo 28 tuhatta lippua. Paikkoja on suuren näyttämön salissa 923, joten pelkästään toukokuuhun asti tehdyt ennakkovaraukset täyttävät noin kolmekymmentä esitystä. Toisaalta kaikki ennakkovaraajat olisivat mahtuneet kerralla Helsingin Olympiastadionille. Tai kolmella kerralla Hartwall Arenalle. Ja tilaa olisi jäänyt. Työryhmä ei siis voi panostaa kaikkea muutamaan kertaan ja hypätä eteenpäin. Kymmenien kertojen jälkeenkin on oltava samaa paloa musikaalin tekemiseen, jotta voi todella antaa vastinetta katsojille.

Ja vastinetta musikaali todella katsojilleen antaa. Nauruun kääntyvät niin lasten kuin aikuistenkin suut. Pelkkään suun hymyilyttämiseen ei musikaali taivuta. Vakavaa asiaa tulee esille vanhemman ja lapsen välisen suhteen haasteissa, äidittömyydessä ja oman paikkansa etsimisessä. Lisäterästystä tuo myös sisarussuhteiden pohdinta. Merenneidoilla on tällä saralla kehitettävää.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Tuukka Leppänen, Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Valo Eklund – Kuva © Robert Seger

Ursulan sisarussuhteet ovatkin sitten niin karmivalla tavalla pieleen menneitä, ettei niitä mikään atraimen heilauttelu enää korjaa. Toki musikaalissa voitaisiin lonkeroida nämä asiat syvällisemmin. Nykyinen asetelma kuitenkin ohjaa katsojaa etsimään kirkasvetistä seutua, jotta näkeminen pidemmälle onnistuu itse elämän aalloissa kauhoen. Eiköhän aika monissa lapsikatraissa ole nahistelua aika ajoin omasta takaakin, niin ettei sitä tarvitse tsunamin lailla tulvia musikaalista.

Juoni on osittain tuttu. Disneyn animaatio poikkeaa Hans Christian Andersenin sadusta ja musikaali puolestaan animaatiosta. Jollei kyseessä olisi Disney -musikaali, saattaisi Ariel hyräillä Chisun Mun koti ei oo täällä -kappaletta. Ihmisten maailma houkuttelee, etenkin kun Ariel kohtaa prinssin, johon hän rakastuu.

Musikaalissa Ariel ei onneksi ole niin pitkää osuutta hiljaa kuin animaatiossa. Tosin kuulin lapsen hämmästelevän ääneen Arielin äänen palautumista. Musikaalin mukaansa tempaavuudesta kertoo jotakin, että toista nuorta katsojaa sai äiti rauhoitella. Siinä määrin villisti hän penkillä jammaili, että olisi varmaan hippulat vinkuen kiitänyt mukaan lavalle, jos olisi luvan saanut.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Tero Koponen, Tuukka Leppänen, Sonja Pajunoja – Kuva © Robert Seger

Aplodien paikka

Musikaalista jäi hyvä mieli. Ainoa asia, mistä tekee mieli moittia on se, että kumarrukset tuntuivat loppuvan kesken. Jätän kuitenkin moittimatta. Esityksen aikana pohdin, että minähän nousen seisomaan, vaikka kaikki muut taputtaisivat istualtaan. Kun taputukset alkoivat, iski joku kummallinen epäröinnin aalto. Pohdin, josko sittenkin istuisin. Mutta se tunne koki tappion ja nousin seisomaan. Ja meitä oli jonkun verran. Osa taputti niin pitkään, että täytyi jo tyytyä päättelemään, etteivät esiintyjät palaa, vaikka miten taputtaisi. Siihen tilanteeseen jäin kaipaamaan jotakin meren inspiroimaa kommenttia, kuten:

– Muistakaa ottaa tavaranne mukaan, älkää jättäkö niitä levälleen. Jos Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja olisi istunut katsomoon, olisi hänen täytynyt todeta musikaalin edustaneen ilosia aikoja.

Mielestäni laulu- ja puheäänien kannalta musikaali on verrattavissa jo animaatioklassikon alkuperäisen, omaperäisen ja huolella tehdyn jälkiäänityksen kanssa. Nämä versiot sitoo yhteen Matti Olavi Ranin. Animaatiossa häntä kuultiin Erikinä, musikaalissa hän on prinssin holhooja.

Äänestä tätä en osannut päätellä. HKT:n musikaali tuo ihan jo tässä mielessä eri sukupolvia yhteen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuva © Robert Seger

Aalloissa perhettä

Arielia tulkitsevalta Sonja Pajunojalta ja hänen Triton-isänään musikaalin tunnerekisteriä laajentavalta Mikko Vihmalta sain vastauksia musikaaliin liittyen.

Mikä tai mitkä Hans Christianin saduista ovat sinulle erityisen tärkeitä, miksi?

Sonja Pajunoja:

– Olen lukenut useita Andersenin satuja, ja niitä on myös luettu minulle lapsena. Pienen merenneidon lisäksi erityisen tärkeä satu minulle on ollut Keisarin uudet vaatteet. Tarina on avannut mietteitäni muun muassa sosiaalisista paineista, turhamaisuudesta sekä ylpeyden ja häpeän tunteista.

Mikko Vihma:

– Pieni Tulitikkutyttö. Pienestä pitäen olen lukenut ja katsonut ( joulun aikoihin) sadusta tehtyä kaunista ja todella koskettavaa piirrettyä elokuvaa. Itkettää jo sen ajatteleminen.

Mitä uutta musikaali tuo verrattuna animaatioelokuvaan?

Mikko Vihma:

– Musikaalimme herättää piirretyn henkiin. Suurin ansio mielestäni ei ole, mitä uutta musikaali tuo verrattuna piirrettyyn, vaan miten elävän ja todenmukaisen merenalaisen maailman olemme pystyneetkään luomaan teatterin lavalle ja esittämään sen ilta toisensa jälkeen ilman suurempia ongelmia. Se on melkein ihme ja vaatinut todella paljon työtä ja harjoittelua.

Perään Mikko laittaa hymynaama-emojin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuva © Robert Seger

Mikä musikaalin tekemisessä on ollut suurin haaste?

Sonja Pajunoja:

– Itselleni suurin haaste on ollut ilmassa lentely samalla laulaen!

Mikko Vihma:

– Suurimmat haasteeni tässä teoksessa eivät liity näyttelijäntyöhön tai laulamiseen, vaan aivan muihin ”ongelmiin”. Ne ovat koreografin toivoma sulava vedenalainen liikehdintä, kun jalat on sidottu yhteen pyrstövaatteella, joka vetää sinua taaksepäin samalla kun kruunu puristaa päätä, eikä päätä voi juuri liikuttaa ja kova, painava hartiapanssari rajoittaa liikettä ja toisessa kädessä on painava atrain, jota pidetään pystyssä, samalla kun vapaalla kädellä ja rintakehällä pitäisi tehdä sulavaa ”vedenalaista liikettä”. Ja kaikki tämä samalla kun replikoi, laulaa tai on muuten vain läsnä luonnollisesti.

– Sitä on harjoiteltu ja harjoitellaan edelleen varmasti esityskauden loppuun asti, Mikko naurahtaa.

– Toinen haaste on näin lähes 50 -vuotiaana pysyä vuoden ajan mahdollisimman hyvässä ja rasvattomassa fyysisessä kunnossa, jota Tritonin roolilta odotetaan (itse erityisesti). Se vaatii jatkuvaa treenaamista ja syömisen kontrollointia. Joskus näyttelijäntyö edellyttää tällaistakin venymistä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Alek Pèrez Lahtinen, Tero Koponen, Mikko Vihma – Kuva © Robert Seger

Entä mieluisin asia?

Sonja Pajunoja:

– Tämä suurin haaste on samalla ollut myöskin mieluisin!

Mikko Vihma:

– Mieluisinta on ylipäätään olla mukana taas näin huikeassa produktiossa loistavan ohjaajan (Samuel Harjanne) ja huikeiden ammattilaisten ympäröimänä, joilla kaikilla on ollut yhteinen, kunnianhimoinen päämäärä tehdä jotain todella näyttävää ja vaikuttavaa. Olen hyvin etuoikeutettu, että minut on tähän valittu.

Onko musikaalia käyty katsomassa jonkun toisen ryhmän esittämänä?

Sonja Pajunoja:

– En ole koskaan nähnyt Pientä merenneitoa näytelmänä tai musikaalina.

Mikko Vihma:

– Musikaalia ei käsittääkseni esitetä tällä hetkellä missään muualla.

Mitä Pieni merenneito sinulle merkitsee?

Mikko Vihma:

– Pieni Merenneito on minulle tuttu vain piirretystä, jota on jonkin verran lasteni kanssa aikoinaan katsottu.

Terveisinä lukijoille Arielin ja Tritonin eli Sonja Pajunojan ja Mikko Vihman nimikirjoitukset. Kuvassa on musikaalin esittelylehden takakannen yläosa.

Merenneitoja Suomessa

Merenneidot ovat tunnettuja monien maiden kansantarinoista ja elokuvista. Ne ovat löytäneet tiensä taiteeseen ja kirjallisuuteen. Oma merkityksensä merenneidoilla on ollut Suomessakin jo pitkään. Havis Amanda on Ville Vallgrenin suihkulähde ja veistos. Sen nimi oli alun perin Merenneito.

Merenneitoesiintyjä on termi henkilöille, jotka esimerkiksi uimahalleissa esiintyvät merenneidoiksi pukeutuneena. Yhdysvalloissa merenneitoina ammatikseen esiintyviä on ollut jo 1940-luvulla. Riia ja Nerissa ovat suomalaisia merenneitoja, jotka ovat esiintyneet yhdessäkin. Lapset ovat monesti kysyneet Riialta, onko hän mitään sukua Arielille.

Kuva Riiasta mainoksista tuttujen merenneitojen edessä on 2019 tammikuussa järjestetyiltä Matkamessuilta. JK

Suomessa oli monia niin sanottuja merenneitoja Helsingin Linnanmäellä. He istuivat 1950–1970-luvuilla vakituisena vetonaulana lavetilla. Yleisö sai pudottaa heitä veteen heittämällä palloilla pudotusnappia. Vedenneitohallia pidettiin naisia alentavana ja se suljettiin vuonna 1980.

Valkokankaalla merenneidoilla on pitkät perinteet ja lukuisia filmatisointeja. Suomen tunnetuimpiin valkokangasmerenneitoihin kuuluu varmasti Helmi. Häntä esitti edesmennyt Sirkka-Liisa Wilén. Kuusankoskella 16. lokakuuta 1927 syntyneen Sirkka-Liisa Wilénin elokuvaura painottui vahvasti 1950-luvulle. Uralle mahtuivat esimerkiksi elokuvat Lännen lokarin veli, Senni ja Savon sulttaani, Pikku Ilona ja hänen karitsansa sekä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä. Tässä Pekka ja Pätkä -hupailussa kaverukset törmäävät sukellusharjoituksissa merenneito Helmiin.

Janne Kousa

Musikaalikuvat © Robert Seger

Jaa artikkeli: