Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Valkealasta maailmalle – Hanna Hernandez

Valkealassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Hanna on ollut jo 16 vuotta Kaliforniassa

Hanna muutti perheen­sä mukana Valkealaan viidennelle luokalle Es­poosta isän työn perässä. Perhe aikoi ensin muuttaa Kouvolaan, mutta jostain syystä he päätyi­vät Valkealan Jokelaan.

– Viidennellä luokalla opet­tajanamme oli Ismo Saarikivi, joka oli myös ala-asteen rehto­ri. Minut otettiin vastaan todella hyvin. Minulla ei ollut minkään­laisia sopeutumisvaikeuksia, Hanna sanoo.

Ismon kautta Hanna lähti mu­kaan myös Lions-toimintaan, kun Hanna kutsuttiin mukaan Leo-klubiin. Se aika on jättä­nyt Hannaan pysyvät jäljet po­sitiivisessa mielessä, ja vapaa­ehtoistyö tuli hänen elämäänsä jäädäkseen.

Amerikkaan

– Tarina ei ole kovinkaan ek­soottinen, eli miehen perässä tu­lin tänne, Hanna nauraa.

Hänen miehensä Eduardo Hernandez on Los Angelesista kotoisin. Vuonna 2000 he olivat molemmat Lyonissa Ranskassa oppilasvaihdossa.

Hanna opiskeli laskentatie­teitä ja Eddie oli insinööriopis­kelija. He asuivatkin samalla kampuksella ja heillä oli paljon yhteisiä tuttuja. Siellä he eivät kuitenkaan koskaan tavanneet.

Vuonna 2001 Hanna lähti Valkealasta kotoisin olevan ys­tävänsä kanssa Amerikkaan län­sirannikon kiertueelle. He aloit­tivat Vancouverista, jossa oli myös yksi Valkealan tyttö. Siel­tä alkoi Roadtrip, jonka varrelle osuivat muun muassa Seattle ja San Francisco. Ja kun kerran oli matkaan lähdetty, päätettiin ret­keä jatkaa vielä Los Angelesiin.

Oppilasvaihdosta saatujen yhteyksien kautta oppaaksi Los Angelesiin saatiin kukapa muu, kuin Eddie. Hän näytti tytöille paikkoja viikon verran.

Siitä vierähti taas vuo­si ja Eddie sai opin­tonsa valmiiksi. Hän päätti lähteä maailmanlaajui­selle kierroksel­le, ennen kuin palaisi kotiin Los Angele­siin ja aloittaisi työt.

Juuri ennen kotiinpaluuta hän teki vielä rat­kaisun tulla terveh­timään Hannaa ja tä­män ystävää Suomeen. Eddie saunotettiin ja uitet­tiin Suomen järvissä. Siitä alkoi myös Hannan ja Eddien rak­kaustarina.

Eddie jatkoi matkaansa Kii­naan ja Intiaan pariksi kuukau­deksi. Sähköposteja kirjoiteltiin ahkerasti ja rakastuneet mietti­vät, miten saisivat elämänsä yh­teen. Hannalla oli Tampereella hyvä työ, oma koti ja auto.

Eddie muutti Hannan luo Tampereelle ja vuonna 2004 he menivät naimisiin. Heidän en­simmäinen lapsensa Laura syn­tyi Tampereella, mutta Eddietä vaivasi kova koti-ikävä.

Kompromissina Hanna läh­ti Eddien mukaan äitiysloman ajaksi Yhdysvaltoihin. Sillä tiel­lä ollaan edelleen.

Alkukankeutta

Ensimmäiset vuodet Ame­rikassa olivat Hannalle melko rankkoja. Meni noin viisi vuot­ta, ennen kuin Hanna sopeutui amerikkalaiseen elämään ja eri­laiseen kulttuuriin.

– Ei minulla ollut alun pe­rin suunnitelmissa tehdä lapsia. Minä olin tyytyväinen elämääni Tampereella. Minulla oli hyvä työ, olin valmistunut maisterik­si ja työssä hyvät etenemismah­dollisuudet.

Amerikkalaiseen yhteiskun­taan oli vaikea päästä sisään. Muutos oli suuri ja ei siihen oikein osannut valmistautua. Hannalle ei tullut mieleenkään, kuinka vaikeaa Amerikassa on lähteä äitiysloman jälkeen töi­hin, kun kotona on pieni lapsi ja mies tekee uraa.

Kotiseutumatkan kohteena oli Borrego spings.

Perheeseen syntyi kahden vuoden päästä toinen lapsi, Emilia. Amerikassa oli lama, joka ei myöskään auttanut Han­nan mahdollisuuksissa saada työtä.

– Ensimmäiset vuodet täällä olivat minun mustat vuoteni.

Eddien vanhemmat ovat kotoisin Mek­sikosta. Anoppi ei puhu englantia ol­lenkaan.

–Mieheni per­he otti minut vastaan, kuin oman tyttären. Se oli tärkein tekijä tänne juurtumisessa. Me tosin olem­me kuin yö ja päi­vä. He ovat aktiivi­sia katolilaisia ja minä tulen liberaalista suoma­laisperheestä.

Hanna halusi opetella heti es­panjan kielen, ettei tuntisi itse­ään ulkopuoliseksi sukujuhlissa.

– Espanjan opin puhumalla. Ennen, kuin löysimme oman asunnon, olin anopin kanssa kolme kuukautta kotona mie­heni ollessa töissä. Hänen kans­saan opin kielen ihan siinä arki­elämän lomassa.

Eddien äiti oli ollut koko elä­mänsä ajan kotiäiti. Heille tuli shokkina, että Hanna haluaisi palata työelämään.

Samaan aikaan Suomen suku­laiset ihmettelivät, että eikö se Hanna jo mene takaisin töihin. Menee maisterin paperit huk­kaan. Hanna oli kyllä sanonut miehelleen jo suhteen alussa, ettei aio ruveta kotiäidiksi.

He päätyivät asumaan Los Angelesin ja San Diegon puoli­väliin Murrietan alueelle. Se on amerikkalaisesta näkökulmasta katsoen pieni paikka, jossa har­joitetaan viininviljelyä.

Maisema Hannan perheen ”taka-takapihalta”.

Alue kasvaa koko ajan ja on suosittu etäkohde sandiegolai­sille, jotka tulevat kiertämään viinitiloja.

Lähialueella toimii Suomi-koulu, jossa lapset pääsevät tu­tustumaan suomalaiseen kult­tuuriin joka toinen viikonloppu parin tunnin ajan. Kaikki per­heen lapset ovat käyneet sen. Tytöt ovat jo niin isoja, että ei­vät enää sitä käy, mutta perheen kuopus Max käy sitä edelleen.

– Koen, että se on todella tär­keää. Ei pelkästään se, että tu­tustuu suomen kieleen ja kult­tuuriin, vaan myös se, että he tapaavat muita lapsia, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin he itse ovat.

San Diegon Suomi -koulun Vappu-tapahtumassa vuonna 2020 pidettiin hiihtokisat.

Takaisin työelämään

– Lions-klubista opittu va­paaehtoistyö on edelleen minul­le eräänlainen heikkous. Myös täällä Amerikassa se on kanta­nut eteenpäin. Olin mukana jär­jestämässä Finnfest 2011-tapah­tumaa. Se on USA:n laajuinen parin vuoden välein järjestettä­vä amerikansuomalaisten tapah­tuma.

Hanna toimi tapahtuman ra­hastonhoitajana. Tämän jälkeen Hanna totesi, että hänen pitää keksiä itsensä ammatillisesti uu­delleen. Eddie kannusti Hannaa opiskelemaan veroalaa.

Hyvänä oppilaana Hanna suoritti kurssit loistavin arvosa­noin ja sai lisenssit toimintaan. Kursseja piti iso amerikkalainen yritys, jotka palkkasivat myös Hannan suoraan töihin.

Hän oli siellä töissä pari vuot­ta ja perheeseen syntyi kolmas lapsi, Max. Hanna päätti ryhtyä yksityisyrittäjäksi. Eddiellä on myös oma yritys, jonka talous­hallinnon Hanna hoitaa.

– Nyt on ihanaa, kun olemme molemmat itsenäisiä yrittäjiä ja olemme päässeet yhdessä työ­matkoille. Saadaan yhdistettyä työtä ja huvia.

Normaalia arkea

– Me asumme mukavassa nukkumalähiössä omakotitalos­sa. Alue on todella rauhallinen ja täällä on kyläyhteisön tuntua. Koulu on yhteisön sydän, joka tuo kaikki yhteen.

Heidän takapihaltaan alkaa luonnonsuojelualue, jossa on mukava käydä retkillä. Perhe kutsuu aluetta nimellä taka-ta­kapiha. Välillä ulkoa kuuluu ko­joottien ulvontaa.

– Kävimme eilen vieraiden kanssa takatakapihalla käve­lyllä, ja näimme kaksi kalkka­rokäärmettä. Toinen oli suurin, mitä olen koskaan nähnyt. Mu­kavasti varoittelivat olemassa­olostaan polun varrella ”hännal­lään”.

– Olemme oikeastaan aavi­kolla ja ilmasto on nimeltään chapparal. Se on aavikon ja ran­nikon välimaaston ilmanala.

Kuuma aika on juhannuksesta lokakuuhun ja lämpöä voi olla jopa 40°. Tuskastuttavan kuu­ma aika kestää kuitenkin vain noin pari viikkoa. Tällä hetkellä lämpö hoippui noin 15° lämpö­asteessa.

– Tuli mukavasti Suomen kesä mieleen, Hanna vitsailee.

Normaalioloissa perhe käy usein Los Angelesissa appivan­hempien luona. Siellä he tapaa­vat ystäviään, käyvät konser­teissa ja museoissa.

Lyhyen matkan päästä kotoa on paljon vaellusreittejä, joiden varrella on ihania vesiputouksia. Tänä vuonna Hanna pääsi hiihtämään ensimmäistä kertaa 17 vuoteen.

Hanna pääsi hiihtämään ystävänsä Jenniferin kanssa.

– Kävin kaksi kertaa ja se oli niin ihanaa. Ladulle pitää lähteä heti, kun on tullut lunta. Hiihto­paikka on luonnonlumien varas­sa, ja latuja oli tehty kymmenen mailia.

Eroja maiden välillä

Hanna muistelee kahden yön telttaretkeä Repovedelle, jon­ka hän teki ystäviensä kanssa heidän ollessaan 12-vuotiaita. Silloin alueella ei käynyt aivan niin paljon vierailijoita, kuin ny­kyään. Hannan isä vei tytöt La­pinsalmen sillalle, ja nouti hei­dät parin päivän päästä.

Amerikassa lapset eivät käve­le edes yksin kouluun. Hannan nuoruudessa perjantai-iltaisin lähdettiin kavereiden kanssa diskoon, tai ulos.

Nyt Hannan perhe kokoontuu usein yhdessä syömään ja kat­somaan elokuvaa. Tämä on toki ihanaa. Amerikassa nuoret eivät ehkä osaa edes muuta haikailla. Elämä Kaliforniassa on heille normaalia arkea.

Aluksi Hanna yritti pitää yllä suomalaista tapaa kestittää vie­raita. Kun muutaman kerran oli kala kuivunut uuniin viipyviä vieraita odotellessa, alkoi Han­na opetella amerikkalaista aika­käsitystä.

– Olen oppinut elämään ja olemaan rennommin. Jos järjes­tetään tapaamisia naapureiden, tai ystävien kesken, saatamme lähteä vieraiden kanssa yhdessä kauppaan etsimään illan ruoka­tarvikkeita.

Amerikassa on rento meinin­ki. Aikataulut ovat muuttuvia käsitteitä. Siitä ei vaan saa ottaa itseensä.

– Kun pystyin itse heittäyty­mään siihen mukaan, oli se to­della vapauttavaa. Turha stressi on jäänyt pois.

Vaalien aikaan elämä oli aika outoa. Kahtiajakoisuus on todel­la voimakasta. Nyt on keskuste­lu ja ilmapiiri rauhoittunut.

– Ehkä se on tavallaan myös tämän maan vahvuus, että on kaksi ääripäätä ja silti etsitään yhteinen, kultainen keskitie.

Nuoruusvuodet

– Pohjois-Kymen Musiikki­opisto oli minulle todella tärkeä. Olin soittanut Espoossa jo pari vuotta pianoa. Pääsin Kouvolas­sa musiikkiopistoon ja vapaa-aika meni aika paljon musiikin parissa. Etenkin näin Amerikas­ta katsottuna on tuo instituutio aivan mieletön. Todella edulli­sesti saa valtavan korkeatasois­ta musiikin opetusta. Se oli iso osa minun nuoruuttani. Pääsin mukaan kahteen oopperapro­duktioonkin.

Hanna oli yläasteella sitä mieltä, että lähtee Helsinkiin lu­kioon. Kun tuli hakuaika, haki hän Tapiolan musiikkilukioon ja pääsikin sinne.

– En muista mitä sinä kesänä tapahtui, mutta vitkuttelin pai­kan vahvistamista. Tapiolan lu­kion rehtori soitti, että olenko tulossa vai en. Päätin siinä pai­kassa, että en lähde.

Hanna meni hattu kourassa Valkealan lukion rehtorin pu­heille, että pääseekö lukioon, vaikkei edes hakenut. Onneksi Hannalla oli hyvä keskiarvo ja paikka Valkealan lukiosta löy­tyi.

– Se oli elämäni paras pää­tös, koska ne vuodet olivat niin huippuja. Sieltä ajoilta on mo­nia elämäni parhaista muistois­ta. Meillä oli niin pieni ja tiivis yhteisö. Täällä lapseni Lauran lukiossa on 3500 opiskelijaa. Siellä on toki hillitön määrä eri­laisia valinnaisia aineita, mutta Valkealan lukiossa meillä oli ai­nutlaatuinen yhteishenki.

Koti-ikävä

Hanna lievittää Suomi-ikävää muun muassa lukemalla Valkea­lan Sanomien näköislehteä. Hän odottaa myös kovasti, että pää­see mökille Vuohijärven rannal­le saunomaan.

Hanna tunnustaa lukeneensa Kaliforniassa ollessaan suoma­laista kirjallisuutta ja klassikoi­ta enemmän, kuin koskaan.

Kun perheen kanssa päästään Suomeen, on tiettyjä paikkoja, missä pitää aina käydä. Hannal­le ne ovat Repovesi ja Elvingin torni.

Lasten ehdoton suosikkikoh­de on Kouvolan Liikennepuis­to, satoi tai paistoi. Lapsille myös Tykkimäki on ihmeelli­nen paikka, koska siellä pystyy kulkemaan niin vapaasti. Heillä on siellä vapaus ja Amerikkaan verrattuna ihmisiä on todella vä­hän.

– Ruisleivän himo täällä kau­kana ei laannu. Isän lähettämi­en herkkupakettien lisäksi tilaan suomikaupasta ja Pennsylvania­laiselta ruisleipurilta ruisleipää. En ole enää vuosiin muiden kii­reiden takia ehtinyt leipoa itse. Karjalanpiirakkaa kun vielä jos­tain saisi… Ja salmiakkia!

  • Teksti: Laura Parkko
  • Kuvat: Hanna Hernandez
Jaa artikkeli: