Sami Tammisen perhe asui Lautarossa niin sanotulla vanhalla alueella siihen asti, kun Sami täytti 7-vuotta.
Perheen uusi koti löytyi Lautaron uudemmalta alueelta. Siellä vierähti muutamia vuosia, kunnes Samin ollessa 15-vuotias he muuttivat Kouvolaan.
Ensimmäiset piirrot jäähän Sami teki Jokelan koulun ulkojäällä. Sami aloitti jääkiekon harrastamisen Valkealan Kiekossa jo nuorena poikana.
Myös isoveli pelasi Valkissa, joka kai omalla tavallaan ohjasi Samiakin jääkiekon pariin.
Sami oli pikkupoikana katsomassa isoveljen pelejä. Samassa joukkueessa pelasi Luumäeltä kotoisin oleva Roope Elimäki. Hän pelasi Pelicansissa monta sataa ottelua ja pelaa nyt Ruotsissa samassa sarjassa kuin Sami.
– Tapasin Roopen ensimmäistä kertaa kasvotusten pari viikkoa sitten. Häntä katselin junnuna ihaillen katsomossa suu auki. Otin ensimmäisen pelinumeroni, 10, Roopen innoittamana, Sami kertoo.

Kaikkea on kokeiltu
– Se oli varmaan lasten luistelukoulu minkä kävin ensin. Siitä jatkettiin kiekkokouluun, ja aina ikäryhmien mukaan eteenpäin, Sami muistelee.
Hän kokeili nuorena kaikkia mahdollisia lajeja. Sami kokeili painia, mutta se ei nuorta poikaa kiinnostanut tarpeeksi.
– Jalkapalloa pelasin hetken aikaa Valkealan Kajossa, mutta en osunut edes palloon. Kiva kuitenkin, että tuli kokeiltua kaikenlaista. Sitä kautta löytyi oma juttu, eli jääkiekko. Sami toteaa.
Samilla on erittäin lämpimät muistot ValKista ja koko Valkealasta. Sukulaisista suuri osa asuu edelleen Valkealassa. Hänen vanhemmillaan on mökki Saarenmaalla, ja siellä tulee vietettyä aikaa aina kun mahdollista.
– Joululomalla olin Suomessa ja silloin vietin viitisen päivää mökillä. Tuli käytyä saunassa ja avannossa, Sami kertoo.
Harjoittelu muuttuu
Maailma muuttuu ja jääkiekko sen mukana. Aikaisemmin ammattilaissopimuksella pelatessa oli treeni enemmän vanhan liiton harjoittelua, jossa juostiin portaita ja kyykättiin 200 kilolla.
Nykypäivänä sellainen on Samin mukaan unohdettu aivan täysin. Harjoitteluun on tullut mukaan teknologiaa, katsotaan sykkeitä, seurataan unenlaatua, ja sitä, miten syödään.
– Ehkä vähän jopa hienostelua nykyään. En sano, että se välttämättä on huono asia, mutta muuttunut on, Sami toteaa.
Etenkin Suomessa pelaajille annetaan ohjeita ruokavalioihin. KooKoossa joukkueen pelaajat saivat tarkat ohjeet ruokavalioon. Sitten se on pelaajasta itsestään kiinni, kuinka tiukasti sitä haluaa noudattaa. Joillekin sopii vähän rennompi tyyli.
– Itse menen varmaan siihen välimalliin. Ei ole liian nipottamista. Totta kai pelaan tosissani ja haluan pelata vielä seuraavat 17 vuotta. Siksi on hyvä pitää itsestään huolta. Eteenpäin mennään samalla nuoruuden innolla, vaikka harrastuksesta on tullutkin ammatti. Tämä on edelleen kiva harrastus, Sami sanoo.
– Ei tunnu yhtään, että olisin töissä. Hyvä tilanne. Pitää välillä muistuttaa itselleen, kuinka etuoikeutettu on, että pystyy tekemään sitä, mistä nauttii, Sami pohtii.
Mestiksen kautta SM-liigaan
Sami siirtyi juniorina KooKoohon. Hän ehti olla C-nuorten runko- sekä SM-sarjassa paras pistemies, sekä syöttäjä. Vuonna 2013 Sami teki kolmivuotisen Mestis-sopimuksen KooKoon kanssa.
Hän pelasi vielä osaksi seuran B-nuorissa ja sijoittui SM-sarjan pistepörssissä neljänneksi.
Samin ollessa 17-vuotias, hän debytoi Mestiksessä. Kaudella 2014-2015 Sami pelasi 20 runkosarjaottelua ja joukkue voitti hopeaa.
Pelit jatkuivat Samin osalta seuraavalla kaudella A-nuorissa, hänen tehdessään taas vakuuttavaa jälkeä. SM-liigadebyytin Sami teki 2016 avauskierroksella KooKoon pelatessa Saimaan Palloa vastaan. Sami on ollut lainassa myös KOOVEE:ssa ja Kajaanin Hokissa.
Katse ulkomaille
Kun vuonna 2020 selvisi, ettei SM-liigaan ollut tulossa sopimusta, ja Mestis oli Samin osalta jo nähty, ajatus ulkomailla pelaamisesta vahvistui.
– Koronan vuoksi päätökset venyivät aika pitkälle. Elokuun alussa tuli tieto, että minulla on mahdollisuus lähteä Ruotsiin. Tanskan pääsarja olisi ollut myös yksi mieluinen paikka. Voin kuitenkin sanoa, että on elämän yksi parhaita päätöksiä lähteä Ruotsiin. Tai ylipäätään, että uskalsin yksin lähteä ulkomaille asumaan, Sami toteaa.
– Harjoittelin Valkin kanssa kolmisen viikkoa, ennen kuin lähdin Ruotsiin. Sain haettua vähän jäätuntumaa, ja pelasin yhden harjoituspelinkin joukkueen kanssa, Sami kertoo.
Sami siirtyi kaudeksi 2020–2021 vuoden mittaisella sopimuksella Ruotsin kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle Hockeyettan-joukkue Visby Roma HK:hon.
Sami pelaa keskushyökkääjänä. Se on paikka, jota hän on pelannut pääsääntöisesti koko elämän ajan.
Joukkueessa on hyvä porukka. Kaikki ovat suurin piirtein samanikäisiä. Sami kertoo ruotsalaisten olevan todella ystävällisiä.
– Koko ajan varmistellaan, että kaikki on hyvin ja kysellään, tarvitsenko jotain. Tulee lämmin ja tervetullut olo, Sami sanoo.
– Yritän unohtaa tavoitteet, että olisi pakko päästä jonnekin tietyssä ajassa. Yritän enemmän vain nauttia pelaamisesta. En halua kahlita itseäni kulkemaan jotain tiettyä polkua, vaan keskityn pitämään hauskaa ja nauttimaan pelaamisesta. Jos pääsen joskus NHL:ään, niin totta kai lähden. Sillä välin yritän kehittyä pelaajana, ja sitten katson mihin rahkeet riittävät, Sami toteaa.
Laidasta laitaan
Pelaajana hän kuvailee olevansa vähän luomutyyppinen, taiteilijahenkinen pelaaja.
– Voi olla, että muut ovat ihan eri mieltä. En oikein itsekään tiedä, mitä tapahtuu, Sami nauraa.
Kehityskohteekseen Sami sanoo tasaisuuden puutteen. Hän toteaa välillä olevansa paras, välillä huonoin. Tämä on ollut hänellä haasteena jo pidemmän aikaa.
– Muistan kun pelasin KooKoossa SM-tasolla ja pelit saattoivat mennä todella hyvin. Sitten menin A-junioreiden peleihin ja olinkin yhtäkkiä huono. Yritän kasvaa aikuiseksi, henkisesti. Ehkä tämäkin kasvattaa, kun on Ruotsissa, ja minusta tulee sitä kautta parempi jääkiekkoilija, Sami pohtii.
Sami on ollut onnekas, eikä ole saanut suurempia kolhuja peliuran aikana. Hänellä on kahdesti ollut välilevyn pullistuma, muuten vain pikku haavereita.
– Aika onnekas olen ollut, että olen pysynyt terveenä. Etuhampaasta on lohjennut pala, mutta näytänpähän miehekkäämmältä sen ansiosta, Sami virnuilee.
Ennen peliä
Samilla ei ole mitään pakollisia rituaaleja ennen pelejä. Hän juoksee yleensä tietyn matkan ja tekee samat venyttelyliikkeet. Hän juo kahvia ja ottaa päiväunet. Rutiinit ovat tulleet vuosien varrella. Hän on oppinut, mitä kroppa vaatii hyvin pelissä.
Sami kertoo kuitenkin nähneensä etenkin ulkomaisilla pelaajilla ihmeellisiä rituaaleja.
– Eräs maalivahti imppasi tussia todella pitkään. Sitten tussia piti liikuttaa silmien edessä sivulta sivulle. Sen jälkeen hän rykäisi ja sylkäisi kuppiin. Sivusta kun seurasi, niin hieman oudon näköistä touhua. Mutta jokaisella on omat juttunsa, mikäs siinä, Sami pohtii.
Kaunis kotipaikka
Samin uusi kotipaikka on Gotlannin saaristossa ja hän kehuu sitä erittäin kauniiksi. Ilmasto on melko perinteinen merisää ja siellä tuulee tietysti usein. Kaupungissa on paljon hienoja rakennuksia, mutta vanha kirkko on erityisen hieno.
– Olen käynyt kirkossa vuosia sitten, kun olin äidin kanssa joulukirkossa. Muuten en niinkään kirkoissa vieraile. Täällä olen kuitenkin tykännyt käydä paikallisessa kirkossa. Todella hieno paikka, Sami sanoo.

Sami vuokrasi polkupyörän, ja sillä hän ajelee ympäri kaupunkia. Hän laittaa musiikit korville ja lähtee polkemaan.
– Varsinkin Ruotsissa olen kuunnellut paljon suomiklassikoita, Kari Tapiota ja sellaisia artisteja, mitä ei välttämättä uskoisi nuoren miehen kuuntelevan. Täällä ne kuulostavat jotenkin vielä paremmalta, kuin kotona. Tulee kotoisa olo, Sami perustelee.
Pelimatkoille mennään laivalla, tai lentämällä. Laivamatka mantereelle kestää noin kolme tuntia. Lento Tukholmaan vie puolisen tuntia. Se on Samin mukaan mukavaa vaihtelua bussissa istumiseen.
– Jos jatkossa olen joukkueessa, joka matkustaa enimmäkseen bussilla, niin sekin on ihan ok. Turha valittaa asioista mihin ei pysty vaikuttamaan, Sami toteaa.
Kauden alussa Sami oli joukkueen ainoa ulkomaalainen pelaaja. Kuukauden päästä tuli toinen suomalainen, joka lähti kuitenkin opiskelemaan. Joulun tienoilla joukkueeseen liittyivät pelaajat Amerikasta ja Kanadasta. Suomalaisia pelaajia on tällä hetkellä Samin lisäksi kaksi.
Joukkueen puhekielenä on englanti. Sami kertoo, että on mukava oppia myös lisää ruotsia.
– Siitä on varmaan jotain hyötyä tulevaisuudessa, ja englantikin paranee koko ajan. Jotain on onneksi jäänyt kouluruotsistakin mieleen, Sami sanoo.
Tällä hetkellä sopimus kattaa tämän kuluvan kauden. Ihannetilanne Samille olisi, että touko-kesäkuussa saisi päättää ensi kauden pelipaikasta.
– Sen olen päättänyt, että ulkomaille jään. Olen tykästynyt siihen, miten hyvin asiat täällä hoidetaan. Tämä on selkeästi minun juttuni. Toki tyttöystävää, perhettä, ja kavereita on ikävä. Tyttöystävä saattaa lähteä ensi kaudelle mukaan jonnekin, jos se vaan on mahdollista. Muuten olen nauttinut täällä olostani, Sami kertoo.
Tyttöystävä Satu on käynyt kaksi kertaa Samin luona Ruotsissa, ja haastattelua tehdessä oli edessä kolmas vierailu. Yksi kaveri oli myös käymässä kuukausi sitten.
– On kivaa saada tuttuja käymään. Varmaan enemmänkin kävisi kavereita, jos se olisi mahdollista. Nyt kun tilanne on mikä on, niin on vaikea päästä Ruotsiin ja pitää olla karanteenissa, Sami toteaa.
Ei vapaa-ajan ongelmia
Ihannetapauksessa pelaajilla on yksi vapaapäivä viikossa. Välttämättä se ei aina toteudu. Riippuu siitä, miten on pelejä. Pelejä on kaksi tai kolme viikossa.
– Se on kivaa, aika menee nopeasti, kun on paljon pelejä, Sami toteaa.
Ainoa pidempi tauko peleihin tuli, kun lähes kaikki Ruotsin joukkueet sairastivat koronan. Näin oli myös Samin joukkueessa.
– Koko joukkueella, mukaan lukien valmentajat ja huoltajat, oli korona. Minulla se oli pikku flunssana, joillain oli vähän pahempi. En yhtään ihmettele, että Ruotsi on niin pahassa tilanteessa koronan kanssa. Täällä ei juuri kenelläkään ole kasvosuojia naamalla, Sami sanoo.

Samia harmittaa, ettei yleisöä saa olla hallissa. Pelaaminen ei tunnu ihan samalta. Ruotsissa peleissä käy noin 1500 katsojaa, tärkeissä peleissä jopa yli 2000 katsojaa.
Ruotsalaisten tapa kannustaa pelaajia on erilainen, kuin S-uomessa. He hyppivät ja huutavat. Suomessa istutaan paikallaan, eikä tunteita juurikaan näytetä.
Myös valmentamisessa on merkittävä ero Suomeen. Ruotsissa eivät valmentajat huuda. Kovaa kuria ei Ruotsissa ole. Jos tekee virheen, taputetaan selkään, ja kehotetaan yrittämään uudestaan. Keppiä ja porkkanaa, Ruotsissa on pelkästään porkkanaa.
– Tietyllä tavalla, niin hullulta kuin se kuulostaakin, sitä huutamista myös välillä kaipaa. Suomessa kun teet virheen, sinulle saatetaan huutaa joukkueen edessä. Kuulostaa ehkä vähän brutaalilta, mutta jollain tavalla sitä kaipaa. Hetken aikaa siinä tuntee itsensä aika pieneksi. Sitten joukkuekaveri läpsäisee suojille, tai tulee vähän tsemppaamaan, niin se auttaa, Sami sanoo.
Nuoren miehen elämää
Aamulla Sami heräilee kahdeksan, yhdeksän aikoihin. Hän syö aamupalan, ja lähtee jäälle tekemään omatoimista treeniä. Välillä vuorossa on kuntosalitreeniä. Sitten ohjelmassa on lounas kavereiden kanssa kaupungilla, tai kotona.
Hän nukkuu usein pienet päiväunet. Iltatreenit alkavat yleensä kolmen, neljän aikoihin. Harjoituksista kotiin, illallista, vähän Netflixiä ja videopuhelua Suomeen. Sitten nukkumaan.
– Aika perus nuoren jampan elämää, Sami toteaa.
Joukkueen kesken vietetään paljon aikaa myös kentän ulkopuolella. Vapaa-aikana pelikavereiden kanssa pelataan biljardia ja käydään kahvilla.
Sami tunnustaa, että varsinkin huonot pelit menevät syvälle päähän. Ei viitsi muille tiuskia, niin on kuulemma parempi olla hetki omassa rauhassa ja kiukutella itsekseen. Illalla tuntuu, että voisi lopettaa jääkiekon ja maailma kaatuu päälle, mutta jo seuraavana aamuna kaikki on taas hyvin.
– Niin se tuppaa menemään. Ihmisiä tässä vaan ollaan, virheitä tulee ja menee, Sami toteaa.
Hän ei osaa eritellä mikä jääkiekossa viehättää. Se vaan on yksinkertaisesti kivaa. Sami nauttii pelaamisesta ja tykkää olla jäällä.
– En välttämättä rakasta oheisharjoittelua, mutta kun pääsee jäälle, olen ihan eri ihminen. Jos on huolia, niin jäällä ne kaikki unohtuu. Se on jollain tavalla terapeuttista. Jääkiekko toimii käytännössä hyvänä nollaamiskeinona, Sami kertoo.
– Olen aina, jopa hieman ylimielisesti tiennyt, että minusta tulee jääkiekkoilija. En ole muita vaihtoehtoja oikein edes miettinyt. Jääkiekkojoukkue on yhteisöllisyyttä, yksi iso perhe, Sami toteaa.
- Teksti: Laura Parkko
- Kuvat: Sami Tammisen kuva-arkisto