Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Kirjaudu sisään tai tilaa lehti lukeaksesi rajattomasti artikkeleita. Saat samalla käyttöösi kätevän näköislehden!

Valkealasta maailmalle – Sami Tamminen

 Sami Tammisen perhe asui Lautarossa niin sa­notulla vanhalla alueel­la siihen asti, kun Sami täytti 7-vuotta.

Perheen uusi koti löytyi Lau­taron uudemmalta alueelta. Siel­lä vierähti muutamia vuosia, kunnes Samin ollessa 15-vuoti­as he muuttivat Kouvolaan.

Ensimmäiset piirrot jäähän Sami teki Jokelan koulun ul­kojäällä. Sami aloitti jääkiekon harrastamisen Valkealan Kie­kossa jo nuorena poikana.

Myös isoveli pelasi Valkissa, joka kai omalla tavallaan ohjasi Samiakin jääkiekon pariin.

Sami oli pikkupoikana katso­massa isoveljen pelejä. Samassa joukkueessa pelasi Luumäeltä kotoisin oleva Roope Elimäki. Hän pelasi Pelicansissa monta sataa ottelua ja pelaa nyt Ruot­sissa samassa sarjassa kuin Sami.

– Tapasin Roopen ensimmäis­tä kertaa kasvotusten pari viik­koa sitten. Häntä katselin junnu­na ihaillen katsomossa suu auki. Otin ensimmäisen pelinumero­ni, 10, Roopen innoittamana, Sami kertoo.

Polkupyörällä pääsee ajamaan kaunista rantatietä. Kuva: Sami Tammisen kuva-arkisto.

Kaikkea on kokeiltu

– Se oli varmaan lasten luiste­lukoulu minkä kävin ensin. Siitä jatkettiin kiekkokouluun, ja aina ikäryhmien mukaan eteenpäin, Sami muistelee.

Hän kokeili nuorena kaikkia mahdollisia lajeja. Sami kokeili painia, mutta se ei nuorta poikaa kiinnostanut tarpeeksi.

– Jalkapalloa pelasin hetken aikaa Valkealan Kajossa, mut­ta en osunut edes palloon. Kiva kuitenkin, että tuli kokeiltua kaikenlaista. Sitä kautta löytyi oma juttu, eli jääkiekko. Sami toteaa.

Samilla on erittäin lämpimät muistot ValKista ja koko Val­kealasta. Sukulaisista suuri osa asuu edelleen Valkealassa. Hä­nen vanhemmillaan on mök­ki Saarenmaalla, ja siellä tulee vietettyä aikaa aina kun mah­dollista.

– Joululomalla olin Suomessa ja silloin vietin viitisen päivää mökillä. Tuli käytyä saunassa ja avannossa, Sami kertoo.

Harjoittelu muuttuu

Maailma muuttuu ja jääkiek­ko sen mukana. Aikaisemmin ammattilaissopimuksella pela­tessa oli treeni enemmän van­han liiton harjoittelua, jossa juostiin portaita ja kyykättiin 200 kilolla.

Nykypäivänä sellainen on Sa­min mukaan unohdettu aivan täysin. Harjoitteluun on tullut mukaan teknologiaa, katsotaan sykkeitä, seurataan unenlaatua, ja sitä, miten syödään.

– Ehkä vähän jopa hienostelua nykyään. En sano, että se vält­tämättä on huono asia, mutta muuttunut on, Sami toteaa.

Etenkin Suomessa pelaajille annetaan ohjeita ruokavalioi­hin. KooKoossa joukkueen pe­laajat saivat tarkat ohjeet ruoka­valioon. Sitten se on pelaajasta itsestään kiinni, kuinka tiukasti sitä haluaa noudattaa. Joillekin sopii vähän rennompi tyyli.

– Itse menen varmaan siihen välimalliin. Ei ole liian nipotta­mista. Totta kai pelaan tosissani ja haluan pelata vielä seuraavat 17 vuotta. Siksi on hyvä pitää it­sestään huolta. Eteenpäin men­nään samalla nuoruuden innolla, vaikka harrastuksesta on tullut­kin ammatti. Tämä on edelleen kiva harrastus, Sami sanoo.

– Ei tunnu yhtään, että olisin töissä. Hyvä tilanne. Pitää vä­lillä muistuttaa itselleen, kuinka etuoikeutettu on, että pystyy te­kemään sitä, mistä nauttii, Sami pohtii.

Mestiksen kautta SM-liigaan

Sami siirtyi juniorina Koo­Koohon. Hän ehti olla C-nuor­ten runko- sekä SM-sarjassa paras pistemies, sekä syöttäjä. Vuonna 2013 Sami teki kolmi­vuotisen Mestis-sopimuksen KooKoon kanssa.

Hän pelasi vielä osaksi seuran B-nuorissa ja sijoittui SM-sar­jan pistepörssissä neljänneksi.

Samin ollessa 17-vuotias, hän debytoi Mestiksessä. Kaudella 2014-2015 Sami pelasi 20 run­kosarjaottelua ja joukkue voitti hopeaa.

 Pelit jatkuivat Samin osalta seuraavalla kaudella A-nuorissa, hänen tehdessään taas vakuutta­vaa jälkeä. SM-liigadebyytin Sami teki 2016 avauskierroksel­la KooKoon pelatessa Saimaan Palloa vastaan. Sami on ollut lainassa myös KOOVEE:ssa ja Kajaanin Hokissa.

Katse ulkomaille

Kun vuonna 2020 selvisi, et­tei SM-liigaan ollut tulossa so­pimusta, ja Mestis oli Samin osalta jo nähty, ajatus ulkomail­la pelaamisesta vahvistui.

– Koronan vuoksi päätökset venyivät aika pitkälle. Elokuun alussa tuli tieto, että minulla on mahdollisuus lähteä Ruot­siin. Tanskan pääsarja olisi ol­lut myös yksi mieluinen paikka. Voin kuitenkin sanoa, että on elämän yksi parhaita päätöksiä lähteä Ruotsiin. Tai ylipäätään, että uskalsin yksin lähteä ulko­maille asumaan, Sami toteaa.

– Harjoittelin Valkin kanssa kolmisen viikkoa, ennen kuin lähdin Ruotsiin. Sain haettua vähän jäätuntumaa, ja pelasin yhden harjoituspelinkin joukku­een kanssa, Sami kertoo.

Sami siirtyi kaudeksi 2020–2021 vuoden mittaisel­la sopimuksella Ruotsin kol­manneksi korkeimmalle sarja­tasolle Hockeyettan-joukkue Visby Roma HK:hon.

Sami pelaa keskushyökkää­jänä. Se on paikka, jota hän on pelannut pääsääntöisesti koko elämän ajan.

Joukkueessa on hyvä poruk­ka. Kaikki ovat suurin piirtein samanikäisiä. Sami kertoo ruot­salaisten olevan todella ystäväl­lisiä.

– Koko ajan varmistellaan, että kaikki on hyvin ja kysel­lään, tarvitsenko jotain. Tulee lämmin ja tervetullut olo, Sami sanoo.

– Yritän unohtaa tavoitteet, että olisi pakko päästä jonnekin tietyssä ajassa. Yritän enemmän vain nauttia pelaamisesta. En halua kahlita itseäni kulkemaan jotain tiettyä polkua, vaan kes­kityn pitämään hauskaa ja naut­timaan pelaamisesta. Jos pääsen joskus NHL:ään, niin totta kai lähden. Sillä välin yritän kehit­tyä pelaajana, ja sitten katson mihin rahkeet riittävät, Sami to­teaa.

Laidasta laitaan

Pelaajana hän kuvailee ole­vansa vähän luomutyyppinen, taiteilijahenkinen pelaaja.

– Voi olla, että muut ovat ihan eri mieltä. En oikein itsekään tiedä, mitä tapahtuu, Sami nau­raa.

Kehityskohteekseen Sami sa­noo tasaisuuden puutteen. Hän toteaa välillä olevansa paras, välillä huonoin. Tämä on ollut hänellä haasteena jo pidemmän aikaa.

– Muistan kun pelasin Koo­Koossa SM-tasolla ja pelit saat­toivat mennä todella hyvin. Sitten menin A-junioreiden pe­leihin ja olinkin yhtäkkiä huono. Yritän kasvaa aikuiseksi, henki­sesti. Ehkä tämäkin kasvattaa, kun on Ruotsissa, ja minusta tu­lee sitä kautta parempi jääkiek­koilija, Sami pohtii.

Sami on ollut onnekas, eikä ole saanut suurempia kolhuja peliuran aikana. Hänellä on kah­desti ollut välilevyn pullistuma, muuten vain pikku haavereita.

– Aika onnekas olen ollut, että olen pysynyt terveenä. Etuhampaasta on lohjennut pala, mutta näytänpähän mie­hekkäämmältä sen ansiosta, Sami virnuilee.

Ennen peliä

Samilla ei ole mitään pakolli­sia rituaaleja ennen pelejä. Hän juoksee yleensä tietyn matkan ja tekee samat venyttelyliikkeet. Hän juo kahvia ja ottaa päivä­unet. Rutiinit ovat tulleet vuo­sien varrella. Hän on oppinut, mitä kroppa vaatii hyvin pelissä.

Sami kertoo kuitenkin näh­neensä etenkin ulkomaisilla pe­laajilla ihmeellisiä rituaaleja.

– Eräs maalivahti imppasi tus­sia todella pitkään. Sitten tus­sia piti liikuttaa silmien edessä sivulta sivulle. Sen jälkeen hän rykäisi ja sylkäisi kuppiin. Si­vusta kun seurasi, niin hieman oudon näköistä touhua. Mutta jokaisella on omat juttunsa, mi­käs siinä, Sami pohtii.

Kaunis kotipaikka

Samin uusi kotipaikka on Gotlannin saaristossa ja hän ke­huu sitä erittäin kauniiksi. Il­masto on melko perinteinen merisää ja siellä tuulee tietysti usein. Kaupungissa on paljon hienoja rakennuksia, mutta van­ha kirkko on erityisen hieno.

– Olen käynyt kirkossa vuosia sitten, kun olin äidin kanssa jou­lukirkossa. Muuten en niinkään kirkoissa vieraile. Täällä olen kuitenkin tykännyt käydä pai­kallisessa kirkossa. Todella hie­no paikka, Sami sanoo.

Visbyn tuomiokirkko on Visbyn hiippakunnan tuomiokirkko. Kuva Sami Tammisen kuva-arkisto.

Sami vuokrasi polkupyörän, ja sillä hän ajelee ympäri kau­punkia. Hän laittaa musiikit kor­ville ja lähtee polkemaan.

– Varsinkin Ruotsissa olen kuunnellut paljon suomiklas­sikoita, Kari Tapiota ja sellai­sia artisteja, mitä ei välttämättä uskoisi nuoren miehen kuunte­levan. Täällä ne kuulostavat jo­tenkin vielä paremmalta, kuin kotona. Tulee kotoisa olo, Sami perustelee.

Pelimatkoille mennään laival­la, tai lentämällä. Laivamatka mantereelle kestää noin kolme tuntia. Lento Tukholmaan vie puolisen tuntia. Se on Samin mukaan mukavaa vaihtelua bus­sissa istumiseen.

– Jos jatkossa olen joukkuees­sa, joka matkustaa enimmäk­seen bussilla, niin sekin on ihan ok. Turha valittaa asioista mihin ei pysty vaikuttamaan, Sami to­teaa.

Kauden alussa Sami oli jouk­kueen ainoa ulkomaalainen pe­laaja. Kuukauden päästä tuli toinen suomalainen, joka lähti kuitenkin opiskelemaan. Joulun tienoilla joukkueeseen liittyivät pelaajat Amerikasta ja Kanadas­ta. Suomalaisia pelaajia on tällä hetkellä Samin lisäksi kaksi.

Joukkueen puhekielenä on englanti. Sami kertoo, että on mukava oppia myös lisää ruot­sia.

– Siitä on varmaan jotain hyö­tyä tulevaisuudessa, ja englanti­kin paranee koko ajan. Jotain on onneksi jäänyt kouluruotsista­kin mieleen, Sami sanoo.

Tällä hetkellä sopimus kattaa tämän kuluvan kauden. Ihanne­tilanne Samille olisi, että touko-kesäkuussa saisi päättää ensi kauden pelipaikasta.

– Sen olen päättänyt, että ul­komaille jään. Olen tykästynyt siihen, miten hyvin asiat tääl­lä hoidetaan. Tämä on selkeäs­ti minun juttuni. Toki tyttöys­tävää, perhettä, ja kavereita on ikävä. Tyttöystävä saattaa läh­teä ensi kaudelle mukaan jon­nekin, jos se vaan on mahdollis­ta. Muuten olen nauttinut täällä olostani, Sami kertoo.

Tyttöystävä Satu on käynyt kaksi kertaa Samin luona Ruot­sissa, ja haastattelua tehdessä oli edessä kolmas vierailu. Yksi ka­veri oli myös käymässä kuukau­si sitten.

– On kivaa saada tuttuja käy­mään. Varmaan enemmänkin kävisi kavereita, jos se olisi mahdollista. Nyt kun tilanne on mikä on, niin on vaikea päästä Ruotsiin ja pitää olla karantee­nissa, Sami toteaa.

Ei vapaa-ajan ongelmia

Ihannetapauksessa pelaajil­la on yksi vapaapäivä viikossa. Välttämättä se ei aina toteudu. Riippuu siitä, miten on pelejä. Pelejä on kaksi tai kolme vii­kossa.

– Se on kivaa, aika menee nopeasti, kun on paljon pelejä, Sami toteaa.

Ainoa pidempi tauko peleihin tuli, kun lähes kaikki Ruotsin joukkueet sairastivat koronan. Näin oli myös Samin joukku­eessa.

– Koko joukkueella, mukaan lukien valmentajat ja huoltajat, oli korona. Minulla se oli pik­ku flunssana, joillain oli vähän pahempi. En yhtään ihmettele, että Ruotsi on niin pahassa ti­lanteessa koronan kanssa. Tääl­lä ei juuri kenelläkään ole kas­vosuojia naamalla, Sami sanoo.

Visby on vuodesta 1995 alkaen kuulunut Unescon maailmanperintökohteisiin. Kuva: Sami Tammisen kuva-arkisto.

Samia harmittaa, ettei yleisöä saa olla hallissa. Pelaaminen ei tunnu ihan samalta. Ruotsissa peleissä käy noin 1500 katsojaa, tärkeissä peleissä jopa yli 2000 katsojaa.

Ruotsalaisten tapa kannustaa pelaajia on erilainen, kuin S-uo­messa. He hyppivät ja huutavat. Suomessa istutaan paikallaan, eikä tunteita juurikaan näytetä.

Myös valmentamisessa on merkittävä ero Suomeen. Ruot­sissa eivät valmentajat huuda. Kovaa kuria ei Ruotsissa ole. Jos tekee virheen, taputetaan selkään, ja kehotetaan yrittä­mään uudestaan. Keppiä ja porkkanaa, Ruotsissa on pelkäs­tään porkkanaa.

– Tietyllä tavalla, niin hullulta kuin se kuulostaakin, sitä huuta­mista myös välillä kaipaa. Suo­messa kun teet virheen, sinul­le saatetaan huutaa joukkueen edessä. Kuulostaa ehkä vähän brutaalilta, mutta jollain taval­la sitä kaipaa. Hetken aikaa sii­nä tuntee itsensä aika pieneksi. Sitten joukkuekaveri läpsäisee suojille, tai tulee vähän tsemp­paamaan, niin se auttaa, Sami sanoo.

Nuoren miehen elämää

Aamulla Sami heräilee kah­deksan, yhdeksän aikoi­hin. Hän syö aamupalan, ja lähtee jäälle tekemään omatoimista treeniä. Vä­lillä vuorossa on kuntosa­litreeniä. Sitten ohjelmas­sa on lounas kavereiden kanssa kaupungilla, tai ko­tona.

Hän nukkuu usein pienet päiväunet. Iltatreenit alka­vat yleensä kolmen, nel­jän aikoihin. Harjoituksis­ta kotiin, illallista, vähän Netflixiä ja videopuhelua Suomeen. Sitten nukku­maan.

– Aika perus nuoren jampan elämää, Sami toteaa.

Joukkueen kesken vietetään paljon aikaa myös kentän ulko­puolella. Vapaa-aikana pelika­vereiden kanssa pelataan biljar­dia ja käydään kahvilla.

Sami tunnustaa, että varsin­kin huonot pelit menevät syväl­le päähän. Ei viitsi muille tius­kia, niin on kuulemma parempi olla hetki omassa rauhassa ja kiukutella itsekseen. Illalla tun­tuu, että voisi lopettaa jääkiekon ja maailma kaatuu päälle, mutta jo seuraavana aamuna kaikki on taas hyvin.

– Niin se tuppaa menemään. Ihmisiä tässä vaan ollaan, vir­heitä tulee ja menee, Sami to­teaa.

Hän ei osaa eritellä mikä jää­kiekossa viehättää. Se vaan on yksinkertaisesti kivaa. Sami nauttii pelaamisesta ja tykkää olla jäällä.

– En välttämättä rakasta oheis­harjoittelua, mutta kun pääsee jäälle, olen ihan eri ihminen. Jos on huolia, niin jäällä ne kaikki unohtuu. Se on jollain tavalla terapeuttista. Jääkiekko toimii käytännössä hyvänä nollaamis­keinona, Sami kertoo.

– Olen aina, jopa hieman yli­mielisesti tiennyt, että minus­ta tulee jääkiekkoilija. En ole muita vaihtoehtoja oikein edes miettinyt. Jääkiekkojoukkue on yhteisöllisyyttä, yksi iso perhe, Sami toteaa.

  • Teksti: Laura Parkko
  • Kuvat: Sami Tammisen kuva-arkisto
Jaa artikkeli: