Linturetkelle voi lähteä myös talvella. Sulavesien luota voit löytää myös saukon.
Talviretkillä voi käydä kuuntelemassa pöllöjä. Niiden soidinhuhuilua voi kuulla talvi-iltojen hämärissä. Tikkoja on hauska seurailla niiden liikkuessa puusta puuhun.
Ruokintapaikan lintuja pääsee tarkkailemaan helposti pitkin päivää. Sulavesipaikoilla näkee erilaisia vesilintuja. Kaksi lintuharrastajaa lähti jo perinteeksi muodostuneelle koskikararetkelle Kymenlaakson alueelle.
Jani Salonen on Korialla asuva aktiivinen lintuharrastaja. Hän aloitti harrastuksen parikymmentä vuotta sitten, mutta viimeiset kymmenen vuotta on harrastus vienyt toden teolla miehen mennessään. Jani on monille tuttu Kymenlaakson Lintutieteellisen Yhdistyksen retkiltä, joissa hän on ollut oppaana.
Petri Parkko on Voikkaalla asuva luontokartoittaja. Hän on harrastanut lintuja vuodesta 1983 alkaen. Petri on kunnostautunut myös lintujen rengastajana.
Valkealassa paljon otollisia karapaikkoja
Retkireitti kulki ensin Valkealaan Jyräänkoskelle. Sieltä jatkettiin Paaskoskelle, jossa retkeläiset kävelivät rantoja pitkin Käyrälammelle päin. Molemmista paikoista löytyi koskikara ruokailemasta virtaveden ääreltä. Retkipäivä ei ollut valokuvauksen kannalta otollisin, mutta päivän kierreltyään Kymenlaakson virtavesipaikoilla, tuli koskikarasaldoksi kahdeksan yksilöä.
Koskikaran löytää usein virtaveden kiviltä, tai jään reunalta nyökkäilemästä. Sieltä se tarkkailee vettä, ja etsii itselleen mahdollisia ateriapaloja. Tähystyspaikaltaan lintu syöksähtää veteen napaten nokkaansa vesihyönteisiä, kotiloita, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia.
Noin kottaraisen kokoisen koskikaran pään, niskan ja vatsapuolen väritys on tummanruskea. Väri on niin tumma, että se näyttää melkein mustalta. Linnun kurkku, sekä rinta on vatsaan asti valkea. Koskikara on töpäkkä, lyhytpyrstöinen ja tukevajalkainen avantouimari.
Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 250–350 paria. Koskikara on pesinyt tällä alueella ainakin Myllynkoskella. Koskikara on Etelä- ja Keski-Suomessa harvinainen pesimälaji.
Koskikaroja kuitenkin talvehtii Suomessa runsaammin, noin 5000 yksilöä. Tämä Norjan kansallislintu tulee Suomeen useimmiten Pohjois-Norjasta, tai Ruotsista.
Koskikara kuuluu varpuslintujen lahkoon. Se on kuitenkin ainoa varpuslintu, joka pystyy sukeltamaan. Koskikaran pyrstön tyvessä olevasta rauhasesta erittyy rasvaa, jota se sukii höyheniinsä. Näin höyhenpuku pysyy vesitiiviinä, ja lintu voi sukellella surutta.
Valkealasta löytyy paljon hyviä ja otollisia koskikaralle sopivia paikkoja. Tällaisia ovat virtaavat vedet, jotka pysyvät sulana läpi vuoden.
Jokelan Myllynkoski on helppo kohde lähteä etsimään koskikaraa. Lintu ei ole kovin arka, mutta on soveliasta antaa sille ruokarauha, ja ihailla lintua vähän kauempaa.
Saukonjälkiä jään reunalla
Talvisilla koskikararetkillä on mahdollista nähdä myös veikeä saukko, tai ainakin sen jälkiä. Tällä kertaa saukko itse ei näyttäytynyt retkeläisille, mutta kahdessa paikassa näkyi saukon jälkiä.
Jos oikein hyvin käy, saattaa Valkealassa nähdä myös värikkään kuningaskalastajan. Jos sellainen löytyy, on linnulle ehdottomasti annettava rauha ruokailla veden äärellä.
BirdLife kertoo tiedotteessaan, että kuningaskalastajalla on ollut Suomessa ennätyksellisen hyvä pesimävuosi. Osa linnuista jää Suomeen ja yrittää talvehtia täällä.
Häirintä voi vaikeuttaa talvehtivien lintujen selviytymistä. BirdLife vetoaa ihmisiin, ettei kuningaskalastajia häiritä esimerkiksi valokuvaustarkoituksessa.
Ei aikarajaa
Koskikaroja voi lähteä ihastelemaan lähes millä säällä tahansa. Myöskään kellonajalla ei ole väliä.
–Kerran olin liikenteessä yöaikaan ja kävin katsomassa sillan alle. Siellä lampunvalossa näkyi koskikara etsivän ruokaa, Jani kertoo.
Artikkelin aloituskuva: Koskikara löytää ravintonsa virtavesien sulapaikoilta. Kuva: Petri Metsälä
• Teksti: Laura Parkko
